22.

Päätin pitäytyä eksoottisemmalla linjalla. Pitäisiköhän alkaa keskittyä laajemminkin ei-eurooppalaiseen kirjallisuuteen? Muutama niin helmi on tässä lyhyen matkan varrella jo löytynyt. Ja suosikkikirjailijoistanikin esimerkiksi latinalaisen Amerikan maagiset realistit ovat muualta.

Tällä kertaa poimin kirjastosta meksikolaisen Roberto Bolanon (n:n päällä se aaltoviiva, en löydä tältä näppikseltä) kirjan Kesyttömät etsivät. Siinä viehätti erityisesti kansikuva, jossa oranssi amerikanrauta lepää helteisellä ja autiolla kadulla, ja lisäksi pituus, noin 650 sivua. Pidän pitkistä kirjoista, tuntuu että niihin on mahdollista upota syvemmälle. Lisäksi eksotiikannälkääni ruokki paitsi kirjan meksikoilaisuus, myös se, että tarina alkaa 1970-luvulta.

Kesyttömät etsivät polveilee nuorten viskerealisteiksi itseään kutsuvien runoilijoiden ympärillä. Se kuvailee heidän hapuiluaan uraodotusten, perheen vaatimusten, omien haaveiden ja uutuudenviehätyksen välillä. Runoilijuus on kapinaa, matkustaminen uutta ja avartavaa, mutta toisaalta aikuisuus on nurkan takana. He elävät omassa haavemaailmassaan, jossa siteerataan Rimbaud'ta ja luetaan latinalaisen Amerikan nykyrunoutta, mutta samaan aikaan nukutaan tyttöystävän vanhempien talossa ja taistellaan perinteisiä uranäkemyksiä ja toimeentulokäsityksiä vastaan.

Kirjan maailma on monelta osin erittäin tuttu, vaikkakin vahvasti oman aikansa kuva. Viskerealistien joukosta löytyy samat hahmot kuin monesta muustakin nuorisoporukasta. On ne tunnolliset, jotka vain testaavat omien kapinointimahdollisuuksiensa rajoja, on ne jotka uskovat enemmän sosiaalisuuteen kuin aatteeseen, ja on ne joiden peli tuntuu olevan alusta lähtien menetetty. Loppuvaiheen lähelle nykyaikaa tuleva osio antaa vahvistuksen näille ikiaikaisille tyyppihahmoille. Kunkin tulevaisuus oli pedattu jo ensi sivuilta alkaen.

Kirjan muoto on hyvin poikkeuksellinen, ja poukkoileva. Se alkaa ja päättyy sivuhenkilön päiväkirjamerkintöihin. Keskivaiheilla se siirtyy kertomaan tarinaa kunkin siihen osaa ottaneen näkökulmasta hyppien kronologisesta kerronnasta takautuvaan kerrontaan. Välillä on vaikea seurata, kuka kukin on, mutta jossain vaiheessa lakkasin välittämästä siitä. Halusin seurata kirjan yleistä ilmapiiriä ja suurta tarinaa, ja niin annoin eri henkilöiden sulautua tarinankertojiksi.

21.

Halusin pitäytyä Afrikka-teemassa, sillä syksyn pimeydessä ja sateessa on mukava siirtyä ajatuksissa auringonpaahteiseen ympäristöön. Myönnettäköön, että taisin hakea myös lohtukirjaa, jotain mikä saa mielen iloiseksi ja ajatukset positiiviseksi. Tähän tarkoitukseen Alexander McCall Smithin Teetä ja sympatiaa: Mma Ramotswe tutkii sopii paremmin kuin hyvin.

Mma Ramotswe on tunnettu etsivä joka ratkoo työparinsa Mma Makutsin kanssa kotikylänsä pulmia ja arvoituksia. Hänen taitonsa perustuvat ihmistuntemukseen ja lämpimään ymmärrykseen. Tässä mielessä hahmo muistuttaa paljonkin Kigalin kakkukaupan Angel Tungarazaa. Kummatkin ovat "perinteisen muotoisia" afrikkalaisia naisia, joilla liittää sydäntä ja sympatiaa kaikille ihmisille ja Mma Ramotswen tapauksessa myös pienelle valkoiselle pakettiautolle.

Kirja muistuttaa siitä että pitkämielisyys on hyve. Lisäksi se kertoo siitä miten tärkeä ihmisten kuuntelun taito on ja miten kaikilla voi olla viisasta sanottavaa kun heitä vaan jaksaa kuunnella ja ymmärtää oikein. Itse etsivän työ oli kirjassa taka-alalla, joten dekkaria on turha odottaa. Etsivä palkataan selvittelemään enemmän ihmissuhdekysymyksiä kuin rikoksia. Mutta hyvänmielen kirja Teetä ja sympatiaa ehdottomasti on.

20.

Koska edellinen kirja oli niin vaikuttava ja ajatuksia herättävä, päädyin tarttumaan toiseenkin Chimamanda Ngozi Adichien teokseen. Huominen on liian kaukana on kokoelma tarinointa eri ihmiskohtaloista Nigeriassa ja sen ulkopuolella.

Tarinat ovat kuitenkin toisistaan irrallisia, eli samanlaista kiintymystä henkilöitä kohtaan ei tule kuin kirjasta Puolikas keltaista aurinkoa. Tarinat ovat jälleen uskottavia, koskettavia ja tosia, mutta jäin kaipaamaan sitä, että kunkin henkilön kohtaloon olisi paneuduttu tarkemmin. Kirjasta jäi tunne että se oli johdanto jollekin suuremmalle. Sellaisena se olisi ollutkin erinomainen, sillä jälleen kerran Adichien kirjoitustyyli on mukaansatempaava ja kuvaus tarkkaa ja havainnollista. Jään kaipaamaan jatkoa.

19.

Puolikas keltaista aurinkoa on Chimamanda Ngozi Adichien upea kertomus Biafrasta, Nigeriasta ja elämästä siellä 1960-luvulla. Se on tarina siitä kuinka high life elämä muuttuu katastrofaaliseksi elämästä taisteluksi. Se on kertomus ihmisistä, Olannasta, Odenigbosta, Ugwusta, Richardista ja Kainenesta. Se kertoo myös Nigerian historiasta ja siitä kuinka länsimaat ovat vaikuttaneet elämän kulkuun Afrikassa ja toisaalta siitä miten vähän lännessä on välitetty oikeista ihmiskohtaloista. Tarina on edelleen ajankohtainen, pommeja on helppo pudottaa koneista, mutta kärsimystä on vaikea katsoa silmiin.

Puolikas keltaista aurinkoa on hieno tarina ihmisyydestä. Se kertoi minulle siitä kuinka samanlaisia ihmiset ovat kaikkialla maailmassa, ja toisaalta siitä kuinka suuria eroavaisuuksia voi olla jopa yhden perheen sisällä. Tarina muistuttaa ihonvärin merkityksestä historiassa ja nykypäivässä, mutta samalla kunnioittaa Richardia joka puhuu sujuvaa igboa ja sanoo "me biafralaiset" ajattelematta ettei näin voisi olla. Se muistuttaa katsomaan pintaa syvemmälle ja tuo esiin sen miten erilaisetkin ihmiset voivat löytää poikkeuksellisen yhteyden.

Itselleni Puolikas keltaista aurinkoa oli merkityksellinen teos monestakin syystä. Pidin tarinaa koskettavana ja mukaansatempaavana. Opin paljon uutta Nigerian historiasta, ja kirja herätti kiinnostukseni paitsi Nigerian tapahtumiin myös laajemminkin Afrikan historiaan. Uskon myös, että sain hiukan paremman käsityksen siitä mitä sota oikeasti merkitsee ja miltä se voisi ehkä tuntua. Palan halusta oppia lisää, kuulla lisää ja vaikuttaa asioihin jotta Biafran sodan kaltaiset tapahtumat eivät toistuisi. Ja samaan aikaan tiedän että maailmassa on tälläkin hetkellä useampi Biafra. "Maailma oli vaiti kun me kuolimme."

18.

Kigalin kakkukauppa. Tartuin pinkkikantiseen kirjaan, koska se näytti herkulliselta hötöltä, ja kaipasin piristystä sadepäivien keskelle, Odotin pääseväni lukemaan jotain yhtä lämminhenkistä ja ihastuttavaa kuin Mma Ramotswe -sarjan kirjat, ja kansi lupailikin että samanhenkistä iloista Afrikka-tunnelmointia olisi luvassa.

Kigalin kakkukauppa kertoo perheineen Ruandaan muuttaneesta tansanialaisesta Angel Tungarazasta joka on perustanut Kigaliin unelmiensa kakkupuodin, jossa hän taiten pyöräyttää juuri oikeanlaisia leivonnaisia kullekin asiakkaalleen. Kakkujen tekemisessä hän on ensiluokkaisen hyvä, paitsi taiteellisten kykyjensä, myös ihmistuntemuksensa vuoksi.

Kirja kertoo Angelin ja hänen perheensä ja ystäviensä rauhallisesti soljuvasta elämänmenosta. Pelkkää auringonpaistetta ei elämä Ruandassa kuitenkaan ole; lähes kaikkien elämänkohtaloissa taustalla vielä pilkahtelee muisto sisällissodan kamaluuksista, ja ihmiset ovat ensisijaisesti selviytyjiä, Angel mukaanlukien. Pidin siitä, että kirjaan, jota mainostetaan sanoilla "lämminhenkinen, toivoa täynnä", on mahtunut mukaan myös tummemmat sävyt. Angel on viisas, lämmin, auttavainen ja hyväsydäminen, mutta hänenkään ihmissuhteensa eivät aina ole olleet täysin mutkattomia, ja hänenkin mieltään painavat monet murheet.

Kirjan teemoista tärkein on toki ihmisten välinen ystävyys, mutta sivujuonteina on monta vakavaa ja surullistakin asiaa. Ajoittain minua jopa hiukan häiritsi oppikirjamaisuus: kirja esittelee Ruandan ongelmia AIDSista kansanmurhan perintöön. Asiat ovat toki tärkeitä, eikä maasta ja sen ihmisistä varmaankaan voi kirjoittaa käsittelemättä näitä teemoja, mutta välillä tuntuu että kirjailija Gaile Parkin haluaa nimenomaan valistaa lukijaansa, niin ruandalaista kuin länsimaalaistakin.

Kigalin kakkukauppa on mukava kirja. Se raottaa kevyesti ovea afrikkalaisten elämänmenoon, ja tarjoaa ajateltavaa. Samalla se on kuitenkin puhdasveristä viihdettä. Pidin tästä tasapainosta kovasti.

17.

Mr Vertigo on jokseenkin raaka tarina. Maailma on karu ja asiat eivät käänny parhain päin. Silti se on erittäin mukaansatempaava, eikä vie lukijaa toivottomuuteen. Kerronta on sujuvaa, henkilöt eläviä ja miljöö itselleni uusi ja kiehtova.

Lukiessani mietin jatkuvasti Saatana saapuu Moskovaan-kirjaa. Liekö siksi että molemmissa esiintyy Mestari, joka on jollain tavalla pelottava mutta myös uljaskin hahmo. Molemmissa Mestareissa on myös samaa hyvä-paha yhdistelmää, joka on samalla kiehtova ja samalla ahdistava. Muitakin yhdistäviä tekijöitä löytyy näiden kahden teoksen väliltä. Maagisuus yhdistettynä realismiin toimii molemmissa.

Mr Vertigossa magiikka on sivuroolissa, tärkeintä on henkilöiden välinen dynamiikka. Vaikka päähenkilö, Ihmepoika Walt, saa elämässään tottua siihen, että ihmisiin ei voi luottaa, hän pääsee kuitenkin kokemaan myös aitoa yhteyttä toisten kanssa. Mestari Yehudi, sekä muut Waltin uuden perheen jäsenet avaavat hänelle kokonaan uuden maailman. Kirjojen maailman, maaseutuelämän, värillisten ihmisten maailman sekä oven Amerikan intiaanien elämään. Hän näkee paljon ja kuulee paljon, tapaa erilaisia ihmisiä ja saa lyhyessä ajassa enemmän kokemuksia kuin moni koko elämänsä aikana. Itsepäisyydestään huolimatta. Hän kohoaa korkeuksiin ja putoaa sieltä.

Waltin elämää voisi kuvailla samoin kuin Mr Vertigo-kirjaakin. Synkkä, mutta värikäs ja kiinnostava. Kirja tarjoaa aikaikkunan 20-luvun Amerikkaan ja kertoo kiehtovan tarinan, joka melkein voisi olla tottakin. Jos siihen vain tahtoo uskoa.

16.

Mr Bones on koira, joka ymmärtää elämästä enemmän kuin moni ihminen. Bonesin elämä on ollut seikkailuntäyteinen, osin karu, mutta sitäkin kiehtovampi. Hän tarkkailee elämää tarkkanäköisesti ja suhtautuu asioihin ja niiden muutoksiin buddhalaisen tyynesti. Kiintyä voi, mutta ei kiinnittyä.

Paul Auster tarjoilee taas aimo annoksen vanhan viisaan miehen elämänkokemusta kirjassaan Timbuktu. Sillä, että päähenkilö sattuu olemaan koira, ei ole juuri vaikutusta siihen, että Auster onnistuu taas tuomaan esiin elämän raadollisuutta ja toisaalta kaikkea sitä lämpöä jota mitä erilaisimpiin persoonien välisiin kohtaamisiin kuuluu. Mr Bones on ihastuttava ja viisas ja hänen omistajansa Willy surullinen mutta rakastettava. Mr Bonesin elämänasenteesta voisi moni ottaa oppia, ja Austerin kirjasta voisi usea löytää aihetta niin hymyyn kuin kyyneliinkin.

15.

Intia on totisesti tarinoita täynnä. Ja erilaisia tarinoita. Valkoinen tiikeri ei ole niistä kauneimpia, mutta varmasti yksi värikkäimmistä. Balram Halwai ei ole kovin ihastuttava, ja siltikin häntä kuulee mielellään. Hän elää elämäänsä ei ehkä niin kuin toivoisi, mutta selviten siitä voittajana. Hänen tekemisiään voi olla vaikea hyväksyä, ja toisaalta vaikea olla ymmärtämättä. Valkoinen tiikeri valottaa Intiaa monesta eri näkökulmasta. Vaikka se puhdasta fiktiota onkin, se muistuttaa hyvin siitä miten yksipuolisesti maata tulee helposti ajateltua. Intiassa on miljardi ihmistä ja yhtä monta elämänkohtaloa. Valkoinen tiikeri syntyy äärimmäisen harvoin, mutta kuitenkin niitä on olemassa.

Kirja myös muistuttaa ihmisyyden eri puolista. Mustavalkoista ei Valkoisessa tiikerissa ole. Ei ole hyviä eikä pahoja, on vaan erisortin opportunisteja, mikä ei tässä yhteydessä ole välttämättä negatiivinen määritelmä. Tilaisuus tekee varkaan, mutta tilaisuus tekee myös mestarin. Siihen täytyy vain tarttua. Ylöspäin kiivetessä saattaa joutua astumaan toisten päälle tai nousemaan heidän hartioilleen.

Aravind Adiga ei moralisoi tekstissään. Ehkä siksi hän on antanut äänen kokonaan Halwaille, puuttumatta nuoren miehen tekemisiin. Monesti kirjoista löytyy opetus. Tällä kertaa minusta tuntui, että mitään opetusta ei ollut eikä ollut tarkoituskaan olla. Oli vain tarina joka oli kerrottava. Ja sellaisenaan se oli arvokas.

14.

Yksi päivä, yksi kirja. Ian McEwanin Lauantai jatkaa perinnettä, jossa jokaisella tapahtumalla on painoarvoa, ja jossa pureudutaan syvälle yhden ihmisen ajatuksiin. Huolimatta siitä, että yhden päivän kuvailuun on käytetty nelisensataa sivua, missään vaiheessa kirjaa ei tunnu siltä, että itseisarvo olisi se, että on pysähdytty vain yhteen päivään. Päinvastoin, tuona lauantaina Henry Perownen elämässä tapahtuu niin paljon, että sivumäärä ei suinkaan ole liioiteltu. Lauantai pitää otteessaan kuin paraskin jännityskirja, ja sitä se osittain onkin. Enemmän kuitenkin se on huikean analyyttinen ja uskottava kuvaus yhdestä ihmisestä ja hänen elämänsä kulusta. Se on myös kuvaus siitä miten mitättömältä tuntumat sattumat voivat vaikuttaa käänteentekevästi ihmiselämään.

McEwan osaa kytkeä arkisiin tapahtumiin ja mietteisiin kiinnostavia sivupolkuja, jotka kertovat historiasta, kertovat kalojen kipukynnyksestä tai perehdyttävät neurokirurgian uusimpiin virtauksiin. Hän kuitenkin tekee tämän ilman tärkeilyn makua, niin luontevasti, ettei asiaan juuri edes kiinnitä huomiota. Pohdinnat istuvat osaksi Perownen tajunnanvirtaa ja tuntuvat sopivan sinne.

Lauantaissa on jännitystä, yllätyksiä, romantiikkaa, lämpöä ja huumoria. Se on yksi mukaansatempaavimmista ja parhaiten kirjoitetuista romaaneista, joita olen lukenut. Tapahtumarikas romaani ei aina välttämättä tarkoita suurta historiallista romaania tai seikkailutarinaa. Epookki voi tapahtua myös päivässä ja seikkailu voi olla ennenkaikkea henkistä.

13.

Hyvyydellä on monta muotoa ja ihmiset voivat ihastuttaa lukemattomin eri tavoin. Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa on täynnä epäonnistumisia, epätoivoa ja onnettomia sattumuksia. Ja kuitenkin se kertoo ennen kaikkea hyvyydestä ja kumppanuudesta sekä uskosta tulevaan.

Nathan on mielestään vanha mies, jonka elämä on ohi. Se antaa hänelle vapauden toimia omien halujensa mukaisesti eikä se silti ole lannistanut hänen uskoaan elämään ylipäänsä ja muiden tulevaisuuteen. Vapaus suorittamisesta ja vapaus ajatuksesta, että elämän pitäisi jotenkin olla menossa eteenpäin, tarjoaa hänelle uuden rentouden ja uuden avoimemman tavan suhtautua asioihin. Hän voi vapaasti pohtia kartanon hankintaa maaseudulta, lähteä autoretkelle ja olla hätkähtämättä viivytyksistä. Ainoa tavoite on kirjata muistiin pieniä tarinoita, ilman päämäärää niiden julkaisemisesta. Päätös elää lähes erakkona ja vapaana muiden ihmisten vaikutusvallasta tuo Nathanin elämään paljon kiinnostavia ihmisiä, joille hän voi uudessa asemassaan tarjota paljonkin. Hänestä tulee tuki ja turva monelle henkilölle, mutta se ei ole hänelle taakka.

Nathan katselee kaikkia tapahtumia vanhenevan miehen linssien läpi, laajemmasta perspektiivistä ja kevyen surumielinen hymy kasvoillaan. Hän osaa arvostaa ihmisiä sellaisina kuin he ovat ja nähdä asiat muiden näkökulmasta, mutta samaan aikaan hän ei anna liikaa painoarvoa tapahtumille eikä helposti hetkahda.

Auster kirjoittaa kirpeän realistisesti, mutta kuitenkin yleispositiivisen vireen sävyttämänä. Kukaan ei ole lopulta paha, vaikka monia pahoja asioita tapahtuukin. Kirjan hahmot ovat sympaattisia heidän tempauksensa saavat hymyn huulille. Haluaisin tavata heidät kaikki.

12.

Tulipas sitten tartuttua Marjaneh Bakhtiarin toiseenkin kirjaan. En tiedä oikein miksi, ensimmäinen ei kovin sytyttänyt. Luulenpa, että halusin lukea tämänkin lähinnä sen takia, että sen mainostettiin kertovan Iranista uudella tavalla, ja jotenkin ajattelin, että oppisin jotain uutta ja hyödyllistä jos kirjan lukisin. Ja tiesinhän, että kerronta on kohtuullisen vetävää ja teksti helppolukuista, joten suurta ponnistusta se ei vaatinut.

Toista maata on ihan hyvä kirja. Tällaista lausetta ei ehkä kuuluisi kirjoittaa kuin ala-asteen kirja-arvosteluihin, mutta se nyt vaan tällä kertaa kuvaa mielipidettäni kohtuullisen tarkasti. Olisin ehkä pitänyt teoksesta vielä enemmänkin, ellei aivojeni sopukoista olisi koko ajan kuiskailtu: tässä nyt yritetään yllättää lukija, olla nasevia, kertoa Iranista ja maahanmuuttajista uudesta virkistävästä näkökulmasta ja ravistella ennakkoluuloja. Sinänsä ihan hyvät tavoitteet, ja onnistuminen näissä tavoitteissa kertoisi varmasti hyvästä kirjasta. Mutta kun nuo tavoitteet ovat niin ilmeiset, että se tuntuu lukijan aliarvioinnilta ikävä kyllä. Toisinaan kyllä unohdin kriittisyyteni, enkä voi väittää etten nauttinut kirjasta ja etteivätkö erityisesti Iran-osuudet päässeet minua monta kertaa yllättämään. Huomasin kyllä, miten kapea kuva länsimaisessa mediassa on maasta annettu. Mutta siitä huolimatta tunsin oloni jotenkin petetyksi. Jostain syystä mielestäni kirjan tavoitteet eivät saa olla niin aukilausuttuja kuin Bakhtiarin tuotannossa ne tuppaavat olemaan.

Henkilögalleriaan pätevät samat ongelmat kuin muuhunkin teokseen. Jokainen hahmo on rakennettu niin "yllättäväksi" ja "ennakkokäsityksiä horjuttavaksi", että oikeastaan hahmot ovat vain antikliseitä. Jos ennakkoluuloisen junttipulliaisen ajatellaan uskovan, että iranilaiset maahanmuuttajat ovat islamiin takertuneita perinneuskovaisia, niin tottahan toki kirjan iranilaiset ovat ennakkoluuloisia islamia kohtaan. Jos yleinen ajatus on se, että maahanmuuttajat kannattavat omien ongelmiensa hyssyttelyä ja monikulttuurisuutta, niin tehdäänpä hahmo, joka itse puhuu kuin pahin rasisti. Sinänsä nokkelaa ja hauskaa, mutta myös käänteisesti kliseistä.

On Toista maata kuitenkin, kuten sanottu, ihan hyvä kirja. Perhedynamiikkaa kuvataan varsin uskottavasti, juoni kulkee ja tapahtumat ovat kiinnostavia. Sen lukee nopeasti, mutta se antaa myös ajateltavaa.

11.

Ildefondo Falcones on kirjoittanut bestsellerin. Ei ole ihme, että Meren Katedraali on myynyt kaikkialla erinomaisesti. Siinä on seikkailua, romanssia, kiinnostavia historiallisia faktoja ja henkilögalleria, josta löytyy suosikki ja inhokki joka makuun. Meren Katedraalista on vaikea irrottaa otettaan. Se kutsuu mukaansa ja herättää kiihkeitä tunteitä. Päällimmäisinä kärsimättömyys, empatia ja raivo.

Raivo sanaa pitää varmaankin hiukan selittää, tuota termiä kun ei enää kovin usein käytetä, paitsi liitettynä välteltäviin ihmisiin. Lisäksi tuo tunne ei kuulu normaaliin tunnerepertuaariini, joten olin itsekin hiukan yllättynyt sen noususta tuohon top 3 listaukseen. Kuitenkin olin moneen otteeseen raivoissani kirjaa lukiessani. Vihasin niitä henkilöitä, jotka vailla mitään kykyä empatiaan tuhosivat toisten elämiä, aiheuttivat tarpeetonta kärsimystä ja tekivät tämän kaiken ilmeenkään värähtämättä. Erityisesti vihasin sitä että kirjassa oli niin monta henkilöä, joille oli mahdotonta selittää mitään, joiden oli mahdotonta kuunnella muita ääniä kuin niitä jotka olivat heille itselleen suosiollisia. Vihasin kaikkea tätä, koska nuo henkilöt olivat niin todellisia.

En kuitenkaan laske sitä huonoksi asiaksi, että Ildefondo Falcones onnistuu herättämään minussa piilevän raivon, vaikka tuo tunne ei juuri minua miellytäkään. Hän on kirjoittanut kirjan, jonka uskoo olevan totta, ja toivoo olevan tarua. Raakuudet, epätoivo, epäoikeudenmukaisuudet ja onnettomat sattumat muodostavat merkittävän osan kirjaa. Ja kuitenkin se on myös täynnä toivoa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä, uhrautuvaisuutta ja uskoa. Uskoa parempaan, ihanteisiin ja tulevaan. Ja uskoa Jumaliin. Maallinen maailma pettää mutta taivaallinen ei koskaan, ei kristittyä, muslimia eikä juutalaista.

Meren Katedraali on Arnaun tarina, mutta samalla se on myös tarina keskiajan Barcelonasta. Kaupungista, jonka satama on suojaton, ympäristö levoton ja sotaisa, ja jossa rakennetaan jatkuvasti. Barcelonaa koettelee rutto, tulipalot, sodat ja muut melskeet, mutta katedraalin rakentamista ei lopeteta. Katedraali on kansan katedraali, ja katedraali on itse kansa. Kaikista esteistä ja vaikeuksista huolimatta se kasvaa kasvamistaan ja luo toivoa ja uskoa ympärilleen.

Falcones kertoo Barcelonasta niin rikkaasti, että torit ja kadut heräävät henkiin. Hän tukeutuu todelliseen historian kirjoitukseen suurelta osin, ja tekee tarinastaan uskottavan. Uskon, että kuvatut julmuudet olivat totta. Uskon, että inkvisiittori puhui oikeudenkäynnissä juuri kuvatulla tavalla. Ja tiedän miksi Meren katedraali on ollut jymymenestys.

10.

Skeittari. Miten typerä nimi kirjalle, joka kuitenkin löytyy aikuisten osastolta. (Itse asiassa kirjan nimi on englanniksi Slam, joka on paljon kuvaavampi ja myös jollain tavalla aikuisempi.) Itse olisin sijoittanut Nick Hornbyn teoksen nuorten puolelle, mutta arvatenkin koska kirjailijan muu tuotanto on aikuisille suunnattu, siksi myös Skeittari on päätynyt samaan hyllyyn. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa kunnollinen rehellinen teinikirja. Olin unohtanut miten nopeasti kirjan voi lukaista. 330 sivua, kaksi tuntia. Tämä jo ehkä kertoo siitä, että kovin painavaa asiaa ei kansien välistä löytynyt, vaikka sinänsä teini-ikäiselle tarina saattaisikin olla paljonkin pohdiskelua herättävää.

Pidän Hornbyn tyylistä, keveästä ja hauskasta kirjoitustavasta. Päähenkilö, skeittaripoika Sam, on sympaattinen ja mielestäni aika realistinen 16-vuotias. Hänen ystävänsä ovat jokseenkin kliseisiä, ja jäävät etäisiksi hahmoiksi. Myöskään tärkeässä roolissa oleva Alicia ei tule kovin tutuksi. Skeittari pyörittää klassisia teinitarinan aineksia, mutta vie ne hiukan tavallista pidemmälle. Rakkaus, seksi, kaverit, vapaus, vanhemmat, skeittaus. Erityisesti vapaus nousee tärkeäksi teemaksi kun Samin elämä muuttuu. Olin iloinen ettei Hornby loppujen lopuksi aseta vapautta ja vastuunottoa vastakkain, vaan rinnakkain. Skeittari on kiinnostava, helppo ja hauska kirja, josta tulee mieleen Hollywoodin teinielokuvat, joskin Hornbyn käsissä aiheesta saadaan enemmän irti ja realistisemmalla tavalla.

9.

"No tuohan nyt ei ole mistään kotoisin!" Tyypillinen lause kun halutaan sanoa jonkun olevan kelvoton. Bahar Irandoust on jostakin kotoisin. Iranista. Ja Ruotsista. Mutta toisaalta ei kummastakaan. Hän on vain Baha, tyttö joka on itsensä. Jolla on poikaystävä, joka käy koulua ja etsii itseään kuten kuka tahansa muu teini-ikäinen. Hän ei ymmärrä miksi hänen "maahanmuuttajataustastaan" ja "kahden kulttuurin välissä elämisestään" täytyy tehdä niin suuri numero. Kuka tahansa tyttö on eri roolissa vanhempiensa kanssa ja ystäviensä kanssa. Baha vaan sattuu myös puhumaan vanhempiensa kanssa eri kieltä, ja tavat kotona ovat erilaisia kuin "valtakulttuurin" jäsenillä. Mutta eivät ruotsalaisetkaan perheet ole toistensa näköisiä (paitsi että kaikki kalustavat IKEA:lla), miksi siis tehdä asiasta niin suurta numeroa.



Baharin ja hänen perheensä "maahanmuuttajuuteen" täytyy aina "suhtautua". Toiset, kuten Bahan poikaystävän Markuksen äiti, osoittavat ylenpalttista kiinnostusta iranilaista kulttuuria ja tapoja kohtaan, ja haluavat samalla osoittaa avointa ajatteluaan. Toiset, kuten Markuksen isoisä Bertil, eivät edes hyväksy Irandoustin perheen kaltaisen porukan pääsyä Ruotsiin. Bahar, hänen perheensä ja heidän muut muualta tulleet ystävänsä joutuvat jatkuvasti edustamaan paitsi omaa kansaansa, myös esimerkiksi koko Lähi-itää, kaikkia muslimeita tai kaikkia maahanmuuttajia. Tilanne, jossa yksilö on niin hyvässä kuin pahassakin vastuussa näin suuren ihmisryhmän imagosta ruotsalaisten silmissä, ei voi olla helppo.

Myös Irandoustien itsensä täytyy oppia "suhtautumaan" ruotsalaisuuteen. Kuten Markuksen äiti, joka on niin kovin "avomielinen" kaikkea "eksoottista" kohtaan, myös Baharin äiti yrittää purematta niellä ruotsalaisuuden. Baharin isä taas kaihoaa kotimaastaan tapoja ja kulttuuria ja pitääkin tärkeimpänä tehtävänään ihmisten valistamista Iranin mahtavasta historiasta. Tällä hän täyttää aukkoa, joka oman tärkeän työpaikan menettäminen kotimaassa on aiheuttanut.

Kaikkien eri hahmojen kautta aukeaa kielitaidon merkitys. Kielitaito yllättää positiivisesti myös rasistisen Bertilin, ja sillä avautuu mahdollisuus tehdä itsensä ymmärretyksi. Se myös avaa ovet ruotsalaiseen kulttuuriin. Bahar joutuu tulkkaamaan paljon vanhemmilleen, mikä johtaa siihen, että vanhemmat tuntevat taantuneensa lapsen tasolle ja toisaalta Bahar kyllästyy vastuuseensa ja suureen rooliinsa.

Mistään kotoisin on raikas romaani, mutta mielestäni se jää pinnalliseksi katsaukseksi maahanmuuttajien todellisuuteen Ruotsissa. Halusin lukea kirjaa vaan romaanina, jossa kerrotaan ihmisistä, mutta se on kovin leimallisesti juuri "maahanmuuttajaromaani". Siksi aloin kaivata syvällisempää käsittelyä, joka kuitenkin puuttuu. Sinänsä kirjan arvo on juuri tässä keveydessä, sitä oli mukava lukea ja se antaa ehkä jonkinlaisen pintaraapaisun toisesta todellisuudesta ja koin oppineenikin uutta sitä lukiessani. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän, ja siksi tavallaan petyin kun huomasin kyseessä olevan kepeä romaani jonka kannen suljettua sen sisältöä ei tarvitse jäädä sen kummemmin pohtimaan. Voin kuitenkin suositella kirjaa niille jotka kaipaavat pikaista katsausta siihen miltä saattaisi tuntua olla ulkopuolinen valtakulttuurissa, ja miltä tuntuu elää kahden maailman välissä ja tasapainotella kahden identiteetin välissä. Vaikka ei Baharista siltä juuri tunnukaan. Hän kokee enemmän tasapainottelevansa omien haaveidensa ja vanhempien toiveiden välissä kuin iranilaisen ja ruotsalaisen kulttuurin välissä.