61.

Kirjakesään on kuulunut useampi eri teema. Käsitellään tässä niistä ensimmäinen, eli kepeät deittailuaiheiset nuoren (tai varhaiskeski-ikäisen) naisen kirjoittamat kirjat. 

En tiedä miksi tämä teema tuli osaksi kesääni. Jostain putkahti eteeni ensimmäinen aihepiiriä käsittelevä kirja, eli Sanna Kiisken Tinder-päiväkirja. Sen jälkeen tartuin Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapaukseen ja nyt viimeisenä luin Sisko Savonlahden Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu.

Olen kaikkien näiden kirjojen kohderyhmää. Tai näin oletan. Olen kolmekymppinen helsinkiläinen korkeakoulutettu sinkku. Ajattelin, että tästä syystä näistä löytyisi samaistumispintaa. No ei löytynyt. Eikä oikein edes viihdettä. 

Kutsun tällaisia kirjoja kahden tunnin kirjoiksi, koska niin kauan yhden lukemisessa menee. Sillä tavalla ei valittamista: tosiaan kunkin luin loppuun ja kohtuullisen rivakasti. Mutta se anti... Sarjadeittailu, panojen avaaminen mahdollisimman vieraannuttavalla ja varsin epämiellyttävällä tavalla, kriiseily, ja loputtomat ikävät deittikokemukset eivät osuneet omaan kokemusmaailmaani. En väitä, että kaikki deitit olisivat olleet millään tavalla onnistuneita, mutta nämä naiset olivat kyllä saaneet kerättyä koko sarjan sekopäiden perhepelissä. 

Kokemuksista olisi varmaan ollut ihan hauska lukea, jos olisin tykännyt kertojanäänistä ja kirjoitustyylistä. Savonlahden romaanin päähenkilö oli näistä samaistuttavin ja kirja selvästi paras. Siinä oli hyviä huomioita tästä päivästä, mukavaa kaupunkikuvausta ja ihan hauskoja kohtia. Kaikkia kuitenkin yhdisti se, mitä sinkkunaisista kertovia chick lit-henkisiä kirjoja tuppaa yhdistämään: iso velka Bridget Jonesille. Ulkonäkökriisit, alkoholiylilyönnit ja muu sekavuus olivat näissä kaikissa kuin suoraan Bridgetiltä lainattuja. Kuuluisa alushousukohtaus oli otettu käytännössä sellaisenaan Savonlahden romaaniin. Harmi vaan, että Bridget oli kaikissa ylilyönneissään ja ärsyttävyydessään kuitenkin sympaattinen, kun taas yksikään tämän kesän sinkkukirjojeni päähenkilöistä ei sitä mielestäni ollut. Tyly tuomio, mutta ei voi mitään.  

Sympaattisuuden puutteen voisi paikata terävillä havainnoilla, hyvällä kirjoitustyylillä tai kiinnostavilla hahmoilla. Nämä kaikki kuitenkin puuttuivat näistä kolmesta kirjasta. Tai, Savonlahdella oli jotain tarjottavaa näillä areenoilla, mutta toisilla ei sitäkään vähää. Rivo ja rujo arkipäivän inhorealismi ei yhtään auttanut asiaa. Ehkä en sittenkään ollut kohderyhmää.

60.

Olipa taas ihan erilainen lukukokemus. Tykkään siitä, että voin hyppiä maailmasta toiseen kirjojen kautta. Viimeksi luin Salley Vickersin kirjan The Librarian. Se sattui käteen kirjakaupassa ja kuulosti sopivan kevyeltä, mutta kuitenkin laadukkaalta luettavalta. 

Olin oikeassa. Kirja sijoittuu 1950-luvun Englantiin. Sen päähenkilö on nuori nainen nimeltä Sylvia, joka ottaa vastaan työn uudessa pienessä East Mole -nimisessä kylässä maaseudulla. Kirja kertoo hänen asettumisestaan uudelle paikkakunnalle ja sopeutumisestaan pieneen sosiaaliseen ympäristöön, jossa tuki löytyy läheltä ja jossa juorut liikkuvat nopeasti.

Koko tarinan ytimenä on Sylvian rakkaus lukemiseen ja se, miten kirjat voivat muuttaa elämiä, tuoda ihmisiä yhteen ja avata uusia maailmoja. Kirjoista saa lohtua, apua ja inspiraatiota. 

Hauskalla tavalla the Librarian tuntuu tavallaan "epäkirjalta", sillä sen tarina on kovin arkinen suhteessa moniin siinä mainittuihin satu-, seikkailu- tai rakkauskirjoihin. Sylvia on ihanan tavallinen ihminen. Hänellä on tavallisen ihmisen kokoisia vastoinkäymisiä, huolia ja iloja. Hänelle ei tapahdu mitään valtavan suurta, mutta kuitenkin monia merkittäviä ja osin dramaattisiakin asioita. Hän tutustuu ihmisiin, jotka ovat sekä mukavia että hankalia yhtä aikaa, niin kuin ihmiset ovat.

Tietysti myös arkisuus kuuluu kirjallisuuteen. Mutta jollakin tavalla the Librarian onnistuu olemaan niin todellisen tuntuinen, että se tuntuu tältä maailmalta. Tällä tavoin se onnistuu tuomaan esiin juuri sitä mistä se kertoo: kirjallisuus tarjoaa sekä paon todellisuudesta että kosketuksen kaikkeen arkiseen.

59.

Sattumalta sain näppeihini Delia Owensin kirjan nimeltä Suon villi laulu (kiitos Lilli!). Kirja tuntui sattuman oikulta, sillä sen tunnelmissa oli paljon yhteistä Evie Wyldin teoksen kanssa, jonka luin muutama kuukausi aiemmin. Tarina on kuitenkin aivan eri, samoin kerronta. Mutta jotain samanlaista raakuutta piili Suon villin laulun pinnan alla kuin Wyldin kirjassakin. 

Suon villi laulu sijoittuu 1950-60-lukujen Yhdysvaltoihin, maan kaakkoisosissa sijaitseville marskimaille. Kirjan päähenkilö Kya on nuori tyttö, joka joutuu perheensä hylkäämäksi ja rakentaa oman elämänsä ilman tukea ja turvaa muilta kuin häntä ympäröivältä luonnolta. Kyassa on "susipoika"-ominaisuuksia, ja hänestä kasvaa petoeläimen tavoin ihmisiä välttelevä ja luonnon laeilla toimiva nuori nainen. 

Kyan vahvin kokemus ihmisistä on heidän petollisuutensa. Siitä huolimatta hän tarinan edetessä päästää joitakuita lähelleen. Osin uskomukset siitä, ettei keneenkään voi luottaa ja kuka vaan voi koska tahansa kadota elämästä, tulevat toteen uudelleen ja uudelleen. Toisaalta Kya kohtaa myös sellaista hyväntahtoisuutta, mitä hän ei edes huomaa eikä ymmärrä.

Suon villi laulu on vahva tarina ja vetää puoleensa monella tavalla. Sen ongelmat liittyvät tiettyjen teemojen ja tapahtumien ohueen käsittelyyn ja toisaalta hieman naiiviin ja sadunomaiseen tarinan kaareen. Monet asiat jäävät käsittelemättä kunnolla, esimerkiksi se, miksi Kyan elämään ei lopulta puututtu kunnolla. Vaikeuksien kautta voittoon -tyyppiset käänteet eivät ole myöskään kaikilta osin kovin uskottavia. Mutta kelpo lukuromaani kuitenkin.

58.

Huh. Noin kaksikymmentä vuotta odottanut urakka on nyt saatettu päätökseen. Umberto Econ mammutti Ruusun nimi tuijotti hyllystä jo kotoa asuessani, mutta en koskaan saanut aikaiseksi tarttua siihen. Siirsin sen joku vuosi sitten omaan kotiini odottelemaan oikeaa hetkeä ja nyt korona sen soi.

Alku oli tahmea. Latinankielisiä sanoja (joita en edes yhdistelmällä ranska-italia-espanja-portugali juurikaan ymmärtänyt), kirkkokunnan sisäisiä erimielisyyksiä, paavien nimiä ja uskonnollisia premissejä. Ei helppoa. Luin kirjaa vähän laiskasti, en jaksanut seurata asioita, joita en heti ymmärtänyt. Kiinnitin huomioni murhamysteeriin, joka tietenkin liittyi vahvasti näihin kehystarinoihin eikä siksi aivan täysin auennut. Henkilögalleria oli myös kohtuullisen laaja ja välillä eri munkit erilaisine ominaisuuksineen menivät keskenään sekaisin. 

Kaikista vaikeuksista huolimatta tekstissä oli paljon imua. Halusin tietää lisää lähes vuosituhannen takaisesta maailmasta, ihmisten arvoista, uskomuksista ja heidän toiveistaan. Halusin nähdä ja näinkin sieluni silmin, minkälainen saattoi munkkiluostari 1300-luvulla olla. Opin myös jonkun verran kristinuskon sisäisistä ristiriidoista ja siitä kuinka tarve oikeassa olemiselle ja vaikeus ymmärtää muiden näkökulmia ovat yleismaailmallisia ja ajasta riippumattomia teemoja. Surin sitä, kuinka ihmiset voivat haluta samoja asioita ja ymmärtää asioita pääpiirteissään hyvinkin samalla tavalla ja silti ajautua kitkeriin riitoihin epäolennaisuuksista. Jos halua on, kenestä tahansa voi maalata demonin.

57.

Hesarin hehkutuksen perusteella himoitsin Evie Wyldin uutuutta Me olemme susia. Kaikeksi onneksi äitini oli havainnut saman ja onkinut minulle lähes loppuunmyydystä painoksesta yhden kappaleen joululahjaksi. Sukelsin kummalliseen osin maagiseen ja osin brutaaliin maailmaan muutaman päivän ajaksi. 

Wyld kertoo kolmen naisen tarinan eri aikakausilta. Kaikilla näistä naisista on raskaita taakkoja kannettavanaan, väkivaltaa koettavanaan ja mystisiä näkyjä nähtävänään. Lukukokemus oli yhtä aikaa vetävä ja tuskainen. Varsinkin nuoren Sarah'in traagista olemassaoloa oli välillä niin ikävää seurata, ettei kirjaa tehnyt mieli ollenkaan avata. Sen lukeminen vaati oikean mielentilan, eikä se aina sopinut illan viimeiseksi ilmapiirin luojaksi. 

Wyld rakentaa miljööt taitavasti. Brittiläinen sää tulee tutuksi, sumua, luihin ja ytimiin menevää kosteutta, karun kauniita rantoja ja yksinäisiä metsiä. Samalla hän tarjoaa pääsyn niin monin tavoin yksinäisten naisten mielenmaisemiin. Niissä on paljon eroavaisuuksia, mutta yhteistä on susien, kuvainnollisten ja todellisten, pelko.

56.

Jumahdin aivan täysin. Miten joku kirja voi olla samaan aikaan hyvä ja vetävä ja silti niin vaikea ja tahmea luettava? Lukaisin välissä Muumi-kirjankin kun en kestänyt sitä, miten hitaasti etenin. Kyseessä on siis Orhan Pamukin My Name is Red. 

Ensimmäisenä haluan todeta, että kyseessä on siis aivan loistava teos. Ehkä se oli se, että tartuin englanniksi aiheeseen joka oli kaikilta osin vieras? My Name is Red kertoo 1500-luvun Istanbuliin sijoittuvan murhamysteerin ja romanssin, jonka kehyksenä toimivat uskonnolliset kiistat ja taidehistoria.  Kaikki tämä puettuna mitä erikoisimpaan rakenteeseen, jossa pääsevät ääneen niin punainen väri, hevosen idea, Saatana, kolikko kuin jokainen kirjan päähenkilöistä. Murhaajankin tunnemme ennen kuin tiedämme kuka se on,

Oli ihanaa sukeltaa aivan tuntemattomaan maailmaan, jossa kylmillä Istanbulin kujilla koetaan pakahduttavia tunteita kuten mustasukkaisuutta, kateutta, yltiöpäistä rakkautta, hurmoksellisuutta, vihaa, onnea ja uteliaisuutta. Tunteiden lisäksi kirjan avulla voi päästä sisään mitä erikoisimpaan taidemuotoon, miniatyyri- ja koristemaalaukseen, jonka tavoite on kuvata maailmaa kuten mestarit ovat sen aina kuvanneet. Oma tyyli on kirosana, samoin frankkilainen tapa tehdä maalauksia. Maalauksen tekemisessä pitää varoa aiheiden lisäksi myös kuvakulmia; tärkeiden henkilöiden täytyy olla suuria, mutta he eivät saa näyttää itseltään. Jumalaa ei sovi matkia yrittämällä kuvata maailmaa sellaisena kuin sen näkee eikä koiria piirtää liian isoiksi! 

Päähenkilökavalkadiin kuuluvat mm. Black, Elegant Effendi, Olive, Stork, Butterfly, Esther, Master Osman, Enshite Effendi ja jumalaisen kaunis Shekure. Kullakin heistä on heikkoutensa ja vahvuutensa ja kukin heistä pääsee kertomaan tarinaa omasta näkökulmastaan. Näkökulman vaihto tuo tarinaan hauskaa rytmiä, mutta välillä vieraalla kielellä lukiessa pitkät kuvaukset Osmanien valtakunnan historiaan liittyen ja jatkuvat viittaukset Koraaniin ovat kyllä vähän helmiä sioille-kategoriaan kuuluvia.