8.

Andrea Levyn Small Island on kiinnostava kertomus Hortensesta, Gilbertistä, ja Queeniesta. Se kertoo tarinan sodasta, Jamaicasta, Lontoosta, rakkaudesta, sattumasta ja kohtalosta. Hortense on jamaicalainen koulutettu, hyvin käyttäytyvä opettajanainen joka lähtee Lontooseen tavoittelemaan uudenlaista kaupunkilaista elämää. Lontoo tarjoaa hänelle monta yllätystä, joista suurin osa ei ole positiivisia. Britit eivät olekaan niin sivistyneitä kuin hän on uskonut ja Lontoo on osittain raunioiksi pommitettu kaupunki, jossa talot natisevat liitoksistaan ja rotat hallitsevat nurkkia.

Jamaicalaiset Englannissa joutuvat pettymään moneen muuhunkin asiaan: britit eivät näytä tuntevan edes omaa imperiumiaan, ja heidän on vaikea uskoa tummaihoisten jamaicalaisten olevan aitoja brittejä. Vaikka armeijan palvelukseen astuu vapaaehtoisesti joukoittain jamaicalaisia, nämä eivät saa kunnoitusta ja kiitollisuutta osakseen, vaan enimmäkseen heille toivotetaan hyvää ja pikaista paluumatkaa viidakkoon. Saarelaiset kaipaavat hyviä ruokiaan, kauniita talojaan, auringonpaistetta, lämpöä ja rauhallista elämäntyyliä.


Kovimman järkytyksen sotilaat kuitenkin kohtaavat toimiessaan yhdessä liittolaistensa, amerikkalaisten kanssa, jotka eivät hyväksy valkoisten ja mustien sotilaiden edes toimivan yhdessä. Jamaicalla paikalliset kohtaavat vaaleaihoisia päivittäin, ja vaikka he ovatkin yläluokkaa, he elävät yhdessä paikallisten kanssa. Siksi amerikkalaisten ehdoton suhtautuminen tuntuu erityisen järkyttävältä saarelaisille. Heidän ajatusmaailmassaan koulutuksen ja hyvien tapojen sekä kauniin kielenkäytön tulisi tarjota heille mahdollisuus osoittaa olevansa samanarvoisia kuin valkoihoisten, mutta tätä mahdollisuutta ei tunnuta heille annettavan Englannissa.

Kirjassa kietoutuu kiinnostavasti monta elämänkohtaloa. Kukin henkilöhahmo on kiinnostava, eikä lainkaan niin mustavalkoinen kun alkupuoli antaisi ymmärtää. Kutakin henkilöä on helppo ymmärtää. Jokaista heistä on myös helppo sääliä. Elämä on raskasta, mutta positiiviset kohtaamiset ja kokemukset vievät heitä eteenpäin.

7.

Bill Bryson on hassu mies. Kotona on vieläkin odottamassa "Lyhyt historia lähes kaikesta", siihen täytyy tarttua lähiaikoina. Nyt luin kuitenkin matkakirjan "Neither here nor there". Siinä Bill kertoo retkistään Euroopassa. Hän oli nuorena opiskelijana reissannut pitkin maita ja mantuja, ja halusi nyt uudelleen aikuisiällä toteuttaa vastaavan seikkailun. Retkestä tuli kuitenkin vähän erilainen, mukavuudenhalu voittaa toisinaan seikkailunhalun ja hotellit houkuttelevat. Toinen eroavaisuus on seura. Ensimmäisellä reissulla oli mukana tuttava, josta Bill ei liiemmin välittänyt. Nyt hän matkustaa itsekseen ja vaimo odottaa kotona.

Brysonin teksti on täynnä pieniä oivalluksia Euroopasta, ja hän tarjoaa kiinnostavan näkökulman maanosamme outouksiin. Kiinnostavinta antia on keskitalven kuvaus Pohjois-Norjasta. Miten oudolta Pohjolan talvi näyttääkään ulkopuolisen silmin.. Halusin välittömästi päästä ihmettelemään jääkarhujen asuinseutuja ja kokemaan äärimmäisen eristyneisyyden ja pimeyden tunteen. Hiiteen extreme-matkailu, jossa lasketaan koskia oppaiden kanssa ja hypitään laskuvarjolla. Hiiteen extreme 10 päivän hiljaiset meditaatioretriitit jossain lämpimässä maassa jossa palmut huojuvat. Viikkokaupalla pimeyttä ja hiljaisuutta on jotain ihan muuta, jopa suomalaiselle (etelästä kotoisin olevalle siis).

Bryson tarjoaa uutta tietoa, hauskoja tarinoita ja sytyttää matkakuumeen. Suositeltavaa luettavaa Pariisi-Berliini junaan (tai sinne Pohjois-Norjan yksinäisyyteen).

6.

Matka naiseudeksi ei ole koskaan mutkaton. Harva kuitenkaan käy läpi samanlaisen serpentiinitien kuin Solveig Lassi Sinkkosen Solveigin laulussa (1970). Vanhempien ristiriidat, pelko, turvattomuus ja epävarmuus varjostavat tytön lapsuutta. Isovanhempien tuki on korvaamaton, ja tarjoaa hänelle pysyvyyttä ja kaivattua turvaa. Muistan, että ylä-asteella Solveigin laulu oli yksi lukulistamme vaihtoehdoista, mutta tuolloin en tarttunut kirjaan. Solveigin myrskyisä kasvutarina olisikin sopinut tuohon ikään loistavasti, nyt katselin tarinaa ikäänkuin ulkopuolisena.

Tyttöys ja naiseus näyttäytyy taakkana, ehkä aikakaudesta johtuen. Nuorten miesten elämä on huomattavasti vapaampaa kuin tyttöjen, erityisesti tämä korostuu seurustelusuhteissa. Toki miesten oletetaan tekevän töitä ja huolehtivan perheestään, mutta köyhissä perheissä myös tyttöjen odotetaan kantavansa kortensa kekoon, ja niin myös Solveig päätyy suoraan töihin heti oppivelvollisuuden loputtua. Hienoissa perheissä lapset saavat olla lapsia kauemmin, mutta Solveig päätyy piikomaan jo koulun kesälomilla.

Solveigin isoäiti on tyypillinen raskaan työn raataja, ei valita, ja jakaa vähästään. Solveig itse hyväksyy myös kohtalonsa, eikä juuri kapinoi. Tämä on mielestäni yllättävää, sillä hänen taustallaan voisi kuvitella että hän ei välittäisi itsestään eikä muista. Solveig on vastuuntuntoinen, ja huolehtii itsestään niin kuin parhaiten osaa. Hän ei valita, vaan elää elämäänsä niissä rajoissa, jotka tarjotaan. Elämä on raskasta, ja urasuunnitelmat tehdään sen mukaan mitä töitä on tarjolla.

Kirjan tapahtumien näyttämönä toimii 30-40-lukujen Helsinki, joka näyttäytyy ankeana ja harmaana. Olen aina rakastanut realistista kuvausta historiallisesta Helsingistä, ja Solveigin laulu ei ole poikkeus tässä asiassa. Pidän myös vanhasta slangista, se tekee tekstistä elävää. Vaikka kirja on kiinnostava ja halusin tietää kuinka Solveigin käy, lukemisesta jäi hiukan tyhjä olo. Kasvukivut eivät ehkä enää ole niin ajankohtaisia.

5.

Leo Tolstoin Sota ja rauha. Siinä kirja jota ei voi ohittaa. Lukematta sen voi kyllä jättää, sillä harva on jaksanut kahlata teoksen alusta loppuun läpi. Viehätyttyäni kerronnasta Anna Kareninasta rohkaistuin kuitenkin tarttumaan tähän eeppiseen klassikkoon. Aika oli koittanut.

Tunnetusti Sota ja rauha on yksi maailmanhistorian sodanvastaisimmista teoksista. Sotilaiden joukossa on kaikenkarvaista väkeä, ylipöhöttyneitä egoja ja erisortin hylkiöitä. Sotilaat ovat siis enemmän antisankareita kuin sankareita laisinkaan. Sotatapahtumien kuvauksessa esiin nousee monia asioita, joista mitkään eivät mieltä ylennä. Raakuutta, julmuutta, turhuutta, joutilaisuutta, sosiaalisia pelejä. Kullakin sotilaalla on omat syynsä osallistua taisteluihin, ja vain harvalla nämä syyt ovat ainoastaan isänmaalliset ja arvokkaat.

Kontrastina rintamilla ja leireissä vallitseville ankarille oloille, Sota ja rauha on myös kuvaus aateliston arkielämästä 1800-luvun alun Venäjällä. Tanssisalonkien pukuloistosta on yllättävän lyhyt matka rintaman kylmyyteen, märkyyteen ja kurjuuteen. Samat valtasuhteet vaikuttavat molemmissa paikoissa, mutta viime kädessä pelkkä korkea asema ja arvovalta eivät riitä selviytymiseen kummassakaan ympäristössä. Onneen niin sodassa kuin rakkaudessakin tarvitaan paitsi suotuisia olosuhteita, myös oikeanlaisia henkilökohtaisia ominaisuuksia. Rakkaudessa viehättävyys ja sodassa viekkaus ovat niitä ominaisuuksia, jotka ratkaisevat kohtalon suunnan.

Tolstoi pyörittää suunnatonta henkilögalleriaa, puolustaa hyvyyttä ja näkee pinnallisten ominaisuuksien taa. Maailma näyttää pyörivän turhuuksien ympärillä. Hyvyydestä ja hartaudesta ei aina palkita, mutta ne kuitenkin lopulta pelastavat ihmisen.

4.

Jack Burns on näyttelijä, jonka elämästä John Irvingin kirja Kunnes löydän sinut kertoo. Teos käy kronologisesti läpi kaiken mikä Jack Burnsia on "naurattanut tai itkettänyt tai suututtanut". Mutta ennen kaikkea se kertoo siitä mikä Jackia on liikuttanut, niin sananmukaisesti kuin kuvaannollisestikin. Huolimatta siitä, että Jackista opitaan paljon matkan varrella hänen henkilöhistoriansa kautta, syvemmällä tasolla hän jää etäiseksi. Muut sävyt peittää alleen melankolia, joka pysyy Jackia parhaiten kuvaavana adjektiivina lähes koko tarinan läpi.

Tapahtumien tasolla Jack elää värikästä ja osin seikkailullista elämää. Näyttelijältä tämä sujuu: Jack onnistuu luultavasti unohtamaan oman sisäisen harmautensa suuntaamalla energiansa ulospäin, seksiin, näyttelemiseen, urheilemiseen ja syömisten kontrollointiin. Elämän ulkoinen hallinta auttaa unohtamaan sisäisen kaaoksen vuosiksi. Jopa terapiaistunnot ovat kuin luodut kontrollifriikille: elämä tulee käydä läpi alusta loppuun, takertumatta, itkemättä, kunnes siitä voi kertoa kuten näyttelijä pystyy puhumaan vuorosanansa, kokematta niitä henkilökohtaisiksi. Jackin oma elämä muuttuu hänelle jopa etäisemmäksi kuin hänen näyttelemiensä roolihahmojen elämät. Kuvauksissa hän kyllä pystyy itkemään kun rooli sitä vaatii, mutta omia surujaan hän ei osaa purkaa.

Pikku poikana Jack on sydäntenmurskaaja, vanhempana tämä ominaisuus väistyy, sillä yhä vähemmän hän päästää ketään lähelleen. Ihmiset alkavat palvella tiettyjä funktioita, ja lopulta he alkavat käydä yhä tarpeettomammiksi. Jackilla on lukuisia ihailijoita, lukemattomia rakastajattaria, yksi ystävä, muutama tärkeä taustahahmo, yksi jota häntä rakastaa pohjattomasti sen koko ajan tiedostaen, yksi joka tulee rakastamaan häntä samalla vimmalla sekä yksi jonka kuuluisi välittää, mutta joka ei osaa.


Jackin elämää seuraa etäältä varjo, joka vaikuttaa hänen suhtautumiseensa itseensä, äitiinsä, uraansa ja elämäänsä ylipäänsä. Meillä kaikilla tulee kuitenkin olla varjomme, eikä niiden kuulu olla etäällä. Siksi yhdistyminen varjon kanssa ei olekaan negatiivinen, vaan eheyttävä kokemus Jackille. Silloin hän lakkaa olemasta näyttelijä ja muuttuu oikeaksi Jack Burnsiksi.

Irvingin kertomatapa on kuin Jackin elämäkin, tapahtumarikas mutta sisältä jollakin tavalla tyhjä. Onni ja ilo eivät tunnu onnelta ja ilolta, ne ovat vain keveämpiä jaksoina verrattuna masennukseen ja harmauteen. Jackin kuvaus tekee hänestä tv:n saippuasarjan hahmon kaltaisen, tutun mutta kuitenkin tuntemattoman. Tapahtumakaupungit jäävät vieläkin etäisemmäksi, vaikka eri paikkojen merkitys tarinalle onkin suuri. Kertomus kulkee jaksoittain eteenpäin, ja kullakin jaksolla on oma tunnelmansa. Välillä tuntuu että Kunnes löydän sinut onkin useampi kirja yksiin kansiin pakattuna, mutta samaan aikaan pohjatarina kuitenkin kannattelee kertomusta ja vie sitä eteenpäin.

Jackia ei jää ikävä, mutta William Burnsia ehkä.

3.

Kirjoitan vasta nyt, koska en ole kuukausiin lukenut kunnon romaania. Syitä tähän on monia, mutta seurauksia vain yksi: armoton lukukaipuu. Onnekseni tartuin heti loistavaan teokseen tämän pitkän tauon jälkeen, ja pääsin taas mielipuuhani pariin, ahmimaan huipputekstiä. Tämänkertainen uusi lempparini on Yann Martelin Life of Pi.

Bestseller ja Man Booker Prize-voittaja (2002), syystäkin. Kiitos Annalle suosituksesta, sillä muuten en olisi tarttunut kyseiseen kirjaan. Tämä johtuu puhtaasti sen nimestä. Olin kuullut "Piin elämästä" aiemminkin, ja jostain syystä tuo otsake oli mielestäni erittäin tylsä. Yhdistin Piin heti tietysti matematiikkaan, ja kuka nyt haluaisi lukea jonkun henkilön elämästä, jonka nimi on matemaattinen termi? En vieläkään pidä Piin elämää kovin onnistuneena nimenä tälle teokselle, joka kattaa monta muutakin elämää ja toisaalta tarjoaa vasta esipuheen Pii Patelin ihmeelliseen tarinaan.



Piin elämä kertoo intialaisen pojan joutumisesta laivaonnettomuuteen jossain päin Tyyntä valtamerta ja hänen sekä yhä harvalukuisemmaksi käyvän eläinjoukon selviytymistarinasta pelastusveneessä. Heti aluksi voisin mainita, että rakastan maagista realismia. Taianomaisuus on Piin elämässä hienoviritteistä. Rakastan sitä, että uskon että maaginen on totta ja Yann Martel sai minut uskomaan siihen. Tarina laivaonnettomuudesta ja loputtoman tuntuisesta ajelehtimisesta Tyynelllä valtamerellä on ajatuksen ja juonen tasolla surumielinen, jopa lohduton. Kertomuksen tasolla se kuitenkin on optimistinen ja kaunis. Suuret menetykset, rankat kohtaamiset ja karut olosuhteet antaisivat aiheen kertomukselle epätoivosta. Ja kuitenkin mielestäni tarina kertoo ennenkaikkea rakkaudesta.Haluan uskoa rakkauteen, mikä kirjasta värittyy. Kuvaus Piin rakkaudesta perhettään, eläimiä, ja elämää ylipäänsä kohtaan on voimakas ja se tarjoaa toivoa.

Tarinan johdanto, Piin elämän alkupuolen kuvaus, antaisi ymmärtää että kirja voisi kertoa myös uskonnosta ja sen voimasta. Tämä on tavallaan tottakin, mutta eri tavalla kuin odotin. Vaikka aluksi Pii opiskelee ja harjoittaa sujuvasti yhtä aikaa niin kristinuskoa, hindulaisuutta kuin islaminuskoakin, uskonnot oppijärjestelminä jäävät sivuosaan ajelehtimiskuvauksessa. Pii tuntuu kuitenkin poimineen uskonnoista niiden yhteisen viestin ja keskiöön asettuu aito kunnioitus elämää kohtaan. Rakkaus, järki ja luottamus palkitaan.

Sen lisäksi, että tarinassa on mukana hienovireinen maagisuus, siinä on tärkeässä osassa myös sopivasti annosteltu huumori. Optimismi ja huumori epätoivoisessakin tilanteessa yhdistettynä neuvokkuuteen pelastavat Piin elämän. Samat elementit tekevät tekstistä vastustamattoman. Vaikka Pii itse on päähenkilö ja sellaisena rakastettava, yhtä suuren ja tärkeän roolin saa myös ihastuttava Richard Parker. Ilman häntä Pii ei olisi elänyt ja ilman Piitä Richard-parka olisi kuihtunut pois.

Haluan uskoa Piin elämään. Jos uskon siihen, uskon rakkauteen, luottamukseen, suvaitsevaisuuteen, kunnioitukseen ja kumppanuuteen. Ja selviytymiseen.

2.

Tositoimiin siis.

Törmäsin Sarah Watersiin erittäin umpimähkää. Vuosi sitten olin Australiassa vuoteen omana telottuani nilkkani pahemman kerran longboardatessani. Ei ollut tekemistä ja minnekään ei päässyt. Ranskalainen kämppikseni, joka opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta kehui Night Watch kirjaa ja aloinkin selailla sitä. Mielen tylsyydestä, ja luultavasti myös Watersin kuvailevasta kielestä johtuen en jaksanut keskittyä kirjaan, vaan se jäi yöpöydälle. Nähtyäni samaisen teoksen sattumalta Rikhardinkadun kirjastossa rohkaisin mieleni ja otin sen mukaani, tällä kertaa tosin suomeksi. En halunnut että kehuttu teos menee osittain ohi sen takia etten pysy kärryillä adjektiivien kanssa.



Yövartio sijoittuu sodanaikaiseen ja -jälkeiseen Lontooseen. Se etenee ajassa takaperin ja hitaasti paljastaa risteävien tarinoiden päähenkilöiden elämien yhtymä- ja traumakohdat. Kysymyksiä herätetään ja niihin vastataan vähitellen. Yöllä valvovat vanginvartija herra Mundy, ritarillinen Kay ambulanssityöparinsa Mickeyn kanssa, syyllisyydentuntoinen Duncan, rakastunut ja epätoivoinen Viv sekä hullaantunut ja mustasukkainen Helen. Pommitusten varjossa rauhallista hetkeä ei ole ja sodan jälkeenkin vanhat muistot ryöppyävät takaisin mieliin.

Hahmot ovat aitoja ja luonnollisia, traagisia ja uskottavia. He tekevät ratkaisuja, joita on helppo käsittää. Watersin tapa kuvailla seksuaalivähemmistöjen kokemusmaailmaa tuntuu tarjoavan mahdollisuuden kurkistaa todellisentuntuiseen, puitteiltaan poikkeukselliseen sodan varjostamaan mutta kuitenkin tavalliseen elämään. Rakastumisia, eroja, ikävää, töitä, joutenoloa, surua, itkua ja naurua. Niin homoilla, lesboilla kuin heteroillakin. Ihmissuhteissa on lämpöä ja ymmärrystä, etäisimmäksi jää Vivin ja Reggien sala(hetero)suhde. Miksi haluta olla miehen kanssa joka tarjoaa niin vähän?

Pääosassa kirjassa ovat sattuma ja harmaanpölyinen Lontoo. Kuvailu tuo paikat niin lähelle ja niin todellisiksi, että kirja tarjoaa paitsi kurkistusmatkan eri ihmisten elämään, myös tutkimusmatkan sodan murjomaan Lontooseen. Todellisiksi tulevat pimennysverhot, narisevat raput, pommisuojat ja kauniit puistot.

Yövartiossa asiat eivät kulje vääjäämättömästi kohti välttämätöntä, toisinkin olisi voinut käydä. Pommi olisi voinut pudota toisaalle, eri ambulanssi olisi saatettu lähettää paikalle ja eri ihminen olisi voinut tulla vastaan kaupungin kadulla. Mutta asiat menivät niin kuin menivät ja siksi tarina.

1.

Perustin blogin. Innoittajani oli opintojani varten väsäämäni harjoitusblogi, johon toivottavasti saan kerättyä lukemani tutkimuskirjallisuuden, jotta myöhemmin on helppo palata pohtimaan haluaisinko jotain käyttää uudelleen.

Mutta tämän blogin tarkoitus on hiukan toinen. Olen jo pitkään halunnut alkaa kirjoittaa lukemistani kirjoista jonkinnäköisiä arvosteluita, paitsi siksi että itse muistaisin mitä on tullut kahlattua läpi, myös siksi että on helpompi suositella muille hyviä opuksia. Etteivät ne vaan katoa kirjastotietokantojen mustaan aukkoon.

Toinen syy tähän äkilliseen innoitukseen on se, että etsin itseäni. Olen viime aikoina huomannut että kaikki kirjoittamiseen liittyvät tehtävät teen mielelläni ja jonkinmoisessa tilassa, jota trendikkäästi (vuonna 2007) voisi kutsua flow-tilaksi. Kaikki muu enemmän tai vähemmän tuottoisa tekeminen vaatii erinäisiä tunteja Facebookkausta kylkiäisikseen. Joten päätin koettaa miltä tuntuu systemaattisesti ylläpitää kirjoitussivustoa. Vihko on helppo jättää kesken, katsotaan kuinka käy blogin.

Sen verran voisin valaista tämän blogin tulevaa sisältöä, että nyt kun taas lukumoodi on päällä, luen mielläni lähestulkoon kaiken näköistä kaunokirjallisuutta. Enemmän tai vähemmän hienoa, ei sillä niin väliä. Luen mieluusti englanniksi, ja olen tehnyt myös uhkayrityksia ranskan-, ruotsin- ja italiankieliseen kirjallisuuteen. Sanotaan niin, että teoksessa saa olla aika paljon imua, että jaksan kahlata sen säntillisesti läpi esimerkiksi ruotsiksi (Imre Kertész: Mannen utan öde http://fi.wikipedia.org/wiki/Imre_Kertész).

Viime aikoina lukemieni kirjojen lista ehkä selvittää sitä mitä tarkoitan monipuolisella maulla: Stephanie Meyerin vampyyrikertomukset, Tolstoin Anna Karenina (Uusi yritys, 16-vuotiaana pääsin puoleen väliin. Kyllä kannatti.), Geoffrey Blainey: A Short History of the 20th Century, Sarah Waters: Yövartio ja nyt Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Ja sitten tietysti opintoja varten pitää lukea aika paljon, mutta siitä toisaalla.