45.

Kirja, joka on kauan tuijottanut äidin hyllyssä ja saanut lukemattomia (heh, heh) kehuja. Ulla-Lena Lundbergin Jää. Syy omaan kiinnostukseeni on muiden antamien kehujen lisäksi se, että isäni puolen suku on kotoisin Kökarilta, johon tarinan Luotojen sanotaan perustuvan. Uteliaisuudella siis tartuin kirjaan, toivoen löytäväni kuvauksen elämänmenosta kaukana merellä.

Löysinkin mitä etsin. Löysin lämpimään sävyyn kirjoitetun runollisen tarinan Luotojen papista ja hänen perheestään. Löysin juuri ne kuvaukset saaristolaiselämästä, joita kaipasin. Kaikessa romanttisuudessaan. Romanttisuus ei sulje pois traagisuutta ja ankaraa elämää, vaan ehkä nimenomaan tarvitsee niitä.

Lundbergin tarina perustuu tositapahtumiin, mutta teksti on kuorrutettu tietynlaisella satumaisuudella. Satumaisuus ei tee tekstistä vähemmän toden tuntuista, mutta antaa sille omanlaistaan pehmeyttä ja kauneutta.

Jää vastasi odotuksiini ja selvitettyäni, että Lundbergillä on meriaiheinen trilogia, palan nyt halusta tarttua siihen. Sitä ennen luen kuitenkin jotain muuta..

44.

Kävipä sitten päinvastoin kuin edellisen kirjan kanssa. Odotin, että Harper Leen Kuin surmaisi satakielen olisi jotenkin raskas ja vaikea, mutta se osoittautuikin oikein vetäväksi ja harvinaisen helppolukuiseksi. Oli ihana oikein odottaa, koska pääsee taas lukemaan ja koukuttua tarinaan.

Kuin surmaisi satakielen kertoo Maycomben piirikunnassa Yhdysvaltojen eteläosissa asuvan 9-vuotiaan Scout-tytön suulla tarinan, jonka keskiöön nousee Tom Robinson nimisen neekerin (! käännös on 1960-luvulta, mietin, miten tämän sanan kanssa käy jos uusi käännös tehdään) oikeudenkäynti. Scoutin isä Atticus puolustaa miestä vastoin kaikkien piirikunnan valkoisten ymmärrystä. Lapsen näkökulman valinta on onnistunut ja teksti on uskottavaa. Scout havainnoi ympäristöään juuri niin kuin tuon ikäisen (harvinaisen fiksun) tytön voi odottaa tekevän.

Kirjan henkilöt ovat sympaattisen selkeitä ja Scout erityisen hauska hahmo. Atticus oikeamielisyydessään edustaa monella tapaa ihanteellista miestä. Scoutin veli Jem on hyvää vauhtia kasvamassa rooliin, jossa isän saappaiden täyttäminen voisi onnistua. Tom Robinson on kaikessa puhtaudessaan vastakohta niille piirikunnassa vallinneille käsityksille, joita tummaihoisiin tuolloin liitettiin.

Tarina tarjoaisi loistavan mahdollisuuden jonkinlaiselle jatko-osalle. Scout ja Jem ovat molemmat hahmoja, joista voisi odottaa poikkeuksellisuutta myös aikuisiällä ja olisi ollut hauskaa tietää, kuinka heille "kävi" 1940- ja 1950-luvuilla. Jatkoiko Scout hienon ladyn roolia vastaan kapinoimista? Tuliko Jemista asianajaja kuten isästään?

43.

Oli ankea fiilis. Olin säästellyt José Saramagon Elefantin matkaa nimenomaan sellaiseen hetkeen kun tarvitsen loistavaa kirjaa. Saramago on kuitenkin yksi ykkössuosikeistani ja takakannessa Elefantin matka sai sopivansävyistä ylistystä.

Tartuin kirjaan ahnaasti. Sinänsä Saramagon tyyli ei taaskaan pettänyt ja ihana Suleiman-elefantti Subhro-hoitajineen kirjan päähenkilöinä toimivat erinomaisesti. Lämmin, tarkka, humoristinen ja absurdi kuvaus on parasta Saramagoa. Samalla tarina jätti kuitenkin toivomisen varaa. Seikkailu on aina kiinnostavaa, ja muutamat lumimyrskyt, vihollispataljoonat ja sudet jännittäviä, mutta varsinainen kertomus oli vähän laimea. Siinä kävellään paljon. Toki Saramago osaa tehdä kävelystäkin näppäriä huomioita, eikä tarina tylsistytä. Siitä huolimatta takakannen hehkutus, jossa Elefantin matkaa kuvaillaan Saramagon parhaimpiin kuuluvaksi, meni mielestäni vähän hutiin.

Sympaattinen tarina on kyllä lukemisen arvoinen, mutta olen pitänyt huomattavasti enemmän Saramagon toisista teoksista.

42.

Eleanor Cattonin Valontuojat oli hyllyssä pitkään ja yöpöydällä vähän vähemmän aikaa. Sain kirjan sen kääntäneen Tero Valkosen kautta ja täytyy sanoa, että oli Tero taas tehnyt todella hienoa työtä!

Valontuojat on monipolvinen tarinaromaani, jossa hypitään aikatasosta ja henkilöhahmosta toiseen ja tätä kautta kudotaan valheiden, juonien ja salamyhkäisyyksien verkkoa. Verkko myös purkautuu kirjassa, joskin monivaiheisesti ja välillä hankalastikin. Hankaluus tosin luultavasti johtui siitä, että kyseessä on kirja, joka pitäisi lukea intensiivisesti eikä yöpöydällä seisottaen.

Seisotus ei johtunut siitä, että kyseessä olisi huono tai tylsä teos, päinvastoin, kirja on aivan loistava. Omat aikatauluni ja tapani ovat nyt kuitenkin muotoutuneet niin, etten vaan mitenkään saa luettua pitkiä pätkiä iltaisin, ja Valontuojissa sivuja riitti.

Kiehtovinta kirjassa on miljöön ja ajan kuvaus. Se sijoittuu 1800-luvun Uuteen Seelantiin, Hokitikan kaupunkiin. Olin itse viime vuonna reissussa samoissa maisemissa ja siksi oli mahtava päästä lukemaan romaania joka sijoittuu tuolle alueelle mutta menneisyyteen. Kuvaus oli todella elävää ja kirjaa lukiessa tuntui että pääsi itse kävelemään kullankaivajien ja porttojen keskelle elämänsä alkutapaileella olleeseen Hokitikaan.

Catton on loistava tarinankertoja ja Valontuojat on epätyypillinen romaani. Suosittelen!

41.

Jaa, taas on ollut aikamoinen tauko kirjoittelussa (ja lukemisessa, ikävä kyllä!). Ostin Australiasta kirjan nimeltä Snake Dreaming, jota olen tässä hissukseen lueskellut ja viimein päässyt loppuun saakka.

Snake Dreaming on oikeastaan kolme kirjaa yhdessä, ja se jatkaa tätä ei-fiktioteemaa, joka nyt on ollut pinnalla. Kirjan on kirjoittanut Roberta Sykes, Musta australialainen (hän itse käyttää sanaa Black, joten lainataan se nyt suoraan sen kummemmin ihmettelemättä). Roberta on ensimmäinen Musta australialainen, joka sai tohtorintutkinnon Harvardista.

Tie Massachusettsiin ei suinkaan ollut suora eikä helppo. Roberta eli Bobbie eli pitkään uskoen, että hän tulee aina työskentelemään pyykinpesijänä. Koulut jäivät kesken ja karut kokemukset jättivät jälkensä hänen elämäänsä. Tarina on selviytymistarina, mutta ei sitä tyypillistä sorttia, yksi ongelma, sen ylitse ja sitten kaikki onkin hyvin.

Ensimmäinen kirjoista oli mielestäni paras, joskin myös rankin. Siinä on kuitenkin eniten kaunokirjallista tunnelmaa ja siinä kuvaillaan hienosti elämää 1960-luvun Townsvillessä. Kaksi seuraavaa kirjaa kertovat enemmän Robertan kasvusta aboriginaalien oikeuksia ajavaksi vaikuttajaksi. Kokonaisuudessaan tarina on todella mielenkiintoinen, mutta mielestäni teksti ei enää soljunut loppua kohden samalla tavalla kuin aluksi. Lisäksi luin kirjaa varsin katkonaisesti, mikä ei voi olla vaikuttamatta asiaan.

Erikoista kirjassa on sen avoimuus, erityisesti sen suhteen kuinka Roberta käsittelee tuntemiaan ihmisiä. Välillä tuntuu, että kovin moni on loukannut häntä, ja pohdin mikä hänen oma roolinsa näissä tilanteissa on ollut. Toki hän on asemansa ja tekojensakin takia varmasti törmännyt ilkeyksiin ja törkeyksiin, mutta silti välillä teksti on oudon puolueellista.

Suosittelisin Snake Dreamingia Australian aboriginaalien oikeuksien historiasta kiinnostuneille. Kaunokirjallisuutta ja tarinallisuutta etsiville voisin suositella ensimmäisen osan lukemista. Mikäli sen jälkeen riittää vielä kiinnostusta seurata Bobbien tarinaa, voi jatkaa lukemista.