36.

Onpas taas kulunut paljon aikaa viime tekstistä. Olen edelleen tehnyt niin pitkää päivää ja lukenut työn puolesta niin paljon kirjallisuutta, että iltalukemiset ovat jääneet kohtuullisen vähiin. Nyt kuitenkin sain valmiiksi vuosikausia minua odottaneen Tohtori Zivagon. Inspiraatio kirjan lukemiseen on ollut pitkään, mutta viimeisen potkun se sai siitä, että näin mainoksen Zivago-aiheisesta musikaalista kaupunginteatterissa. No, myöhemmin luin esityksestä vähemmän mairittelevan arvion, enkä ole päätynyt sitä katsomaan, mutta tulipahan luettua kirja kuitenkin!

Boris Pasternakin Tohtori Zivago kertoo nimihenkilön Juri Andrejevits (ei mitään käsitystä mistä niitä nurinpäin hattuja saa!) Zivagon elämäntarinan nuoresta pojasta aina hänen kuolemaansa saakka. Kirjassa on paljon niitä elementtejä, joita venäläisissä klassikoissa yleensäkin rakastan: tarinan tiukka kietoutuminen maan historiaan, tarkat ja runolliset kuvaukset ihmisistä, maisemista ja tapahtumista, realistiset henkilöhahmot sekä mielenkiintoinen ja värikäs kieli.

Kerronta kirjassa on upeaa. Henkilöt ja ympäristö heräävät eloon joka lauseessa. Myös ihmiskohtaloiden mutkikas, mutta silti realistinen kietoutuminen on hienosti kuvattu ja kuviteltu. Kaiken kaikkiaan pidin kirjan yksityiskohdista, siitä miten paljon vaivaa kirjailija on nähnyt tuon sadan vuoden takaisen historian käänteissä heittelehtivän maan ja sen ihmisten kuvaamiseen.

Kokonaisuus jätti minut lopulta kuitenkin vähän kylmäksi. Jurista ei tullut sydänystävää enkä kiintynyt muihinkaan hahmoihin. Sama kommentti toistuu usein tässä blogissa. Olenkin huomannut miten tärkeää lukukokemuksen kannalta itselleni on se, että pidän hahmoista ja he tulevat tutuiksi kuten aidot ihmiset. Myöskään tarina ei kokonaisuutena puhutellut aivan niin kuin olin odottanut. Ison kehyksen sisällä oli kiinnostavia pieniä tarinoita ja ihmiskohtaloita, mutta suuri kertomus jäi itselleni vajaaksi. Toisaalta, kenen elämä on suurena kertomuksena jännitystarina?

35.

Lainasin ystävältäni Kjell Westön uusimman, Kangastus 38:n. Saatesanoiksi sain, että kirjan lukaisee päivässä. Koska lueskelen iltaisin vain hetken ennen nukkumaanmenoa, meni pari viikkoa että sain sen luettua, mutta oikeassa hän oli. Nopealukuinen kirja.

Westö on tavallaan yksi omista suosikeistani. Tai enemmän kuin tavallaan. Olen pitänyt kaikista niistä harvoista Helsinki-aiheisista teoksista ja historiallisista romaaneista, jotka olen saanut käsiini. Westön lisäksi tällaisia kirjoittaa Mika Waltari. Esimerkiksi Isästä poikaan oli mielestäni loistava. Tosin sen lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta, joten en osaa sanoa pitäisinkö siitä enää.

Westöltä olen lukenut aiemmin vain kaksi romaania, Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin. Aikaisempaa tuotantoa en ole lukenut, vaikka on jo pitkään ollut tarkoitus. Missä kuljimme kerran kuuluu ykköskirjojeni listalle, sillä siinä yhdistyy Täällä Pohjantähden alla -tyyppinen sukusaaga omiin kotimaisemiini. Älä käy yöhön yksin oli myös hyvä, mutta ei samalla tavalla läheinen.

Kaikkien kolmen lukemani Westön kirjan kohdalla on kuitenkin ollut sama pieni ongelma. En ole päässyt läheiseksi henkilöhahmojen kanssa. En ole tutustunut heihin, vaan seuraillut heitä pienen matkan takaa. Missä kuljimme kerran -kirjan tarina kantoi niin hyvin, etten antanut asian häiritä, mutta sekä Älä käy yöhön yksin että nyt Kangastus 38:n tapauksessa tämä seikka jätti minut vähän kylmäksi.

Kangastus 38:ssa Helsinki-historiikki, jota siis en voi liikaa korostaa rakastavani, tuntui osittain päälleliimatulta. Se, että Matilda kävelee juuri Mechelininkatua tai asianajaja Thune haistaa kahvipaahtimon tuoksun ei tuntunut tarinan kannalta oleelliselta. Tällaiset sinänsä historiallisesti tarkat ja sinällään varsin kiinnostavat yksityiskohdat alkoivat tuntua väkisin tarinaan upotetuilta. Arvostan Westön tapaa kuvailla yksityiskohtia ja lisäksi hänen tapaansa ottaa selvää pienistäkin detaljeista, mutta tässä kirjassa en enää innostunut siitä, melkeinpä päinvastoin.

Kangastus 38:n läpi kulkee hieno jännite Miljaneidin alias Matildan alias rouva Wiikin tarinasta ja hänen motiiveistaan. Se ei kuitenkaan riittänyt. Halusin tietää enemmän. Loppu tuntui lässähdykseltä, koska sitä oli odotettu satojen sivujen ajan tapahtuvaksi. Olisin mielelläni nähnyt, että Kangastuksen loppu olisi päättänyt vasta sen ensimmäisen osan ja tarina olisi siitä jatkunut. Hahmoja olisi voinut hyvin kasvattaa lisää. Tarinaa olisi voinut viedä ohi sen ilmiselvän kliimaksin ja johtaa sen joillekin muille raiteille.

Olen huomannut näitä "arvosteluja" kirjoittaessani, että kirjojen henkilöt ovat minulle tärkeitä. Jos en pääse heitä lähelle, en pidä teoksesta. Kangastus 38:n suhteen kävi juuri näin. Asianajaja Thuneen tutustuin kohtuullisen hyvin, rouva Wiik oli lähinnä omituinen ja asianajajan ystävät jäivät melkeinpä karikatyyrinomaisiksi.

Kangastuksessa oli kuitenkin paljon erittäin hyviä asioita ja niiden takia luin sitä ilolla. Tarina on vetävä ja kerronta kulkee sujuvasti. Kaupunki herää eloon kirjan sivuilla ja suurvaltapolitiikka tulee osaksi henkilöiden arkielämää. Kaikesta tästä pidin kovasti. Kuitenkaan Kangastus 38 ei nouse suosikkikirjojeni joukkoon.

Kuva täältä: http://opuscolo-kirjastakirjaan.blogspot.fi/2013/09/muistia-ei-voi-ohjata-kjell-westo.html

34.

Käytiin kaverin kanssa Emmassa (noloa kyllä, siis nyt vasta ensimmäistä kertaa siellä), josta löytyi nykytaiteen lisäksi Helinä Rautavaaran museo. Innostuin Helinän tarinasta kun näin siellä kuvia hänestä ympäri maailmaa ja kertomuksia polkupyörämatkoista Etelä-Amerikan halki sekä hänen osallistumisestaan mitä erilaisimpiin uskonnollisiin riitteihin niin Amerikoissa, Afrikassa kuin Aasiassakin. On kiehtovaa, että vuonna 1928 syntynyt nainen on päätynyt yksin kiertämään maailman eri kolkkia ja vielä jatkanut reissujaan aivan viimeisiin vuosiinsa saakka. Museossa oli myös kappale Helinän elämäkertaa, ja päätin näyttelystä inspiroituneena jatkaa hänen elämäänsä perehtymistä.

Kirja yllätti monella tapaa. Ensimmäinen yllätys oli kirjoittajan tapa tuoda oma itsensä vahvasti osaksi tekstiä. Hän kuvailee kuinka tutustui Helinään ja työprosessinsa etenemistä. Kirjoittaja Helena Lehtimäki on toimittaja ja kirjaa voisikin kuvailla pitkäksi artikkeliksi. Tarina vie mukanaan, mutta monessa kohdassa en pitänyt tavasta, jolla kirjoittaja toi asiat esille. Kirja tuntui jollakin tavalla keskeneräiseltä, vähän kuin valmiilta rakennukselta, jossa on vielä rakennustelineet ympärillä.

Toinen yllätys oli Helinä itse. Hänen persoonansa ja elämäntarinansa ristiriitaisuus tuli selvästi esille kirjan sivuilta. Museossa olin ihastunut hänen pelottomuuteensa ja elämänasenteeseensa, joka pursusi seikkailumieltä ja avoimuutta kaikkea uutta kohtaan. Kuten aina, tämä ei ollutkaan koko totuus, vaan hän oli myös oikutteleva, vaativa, itsekeskeinen, omalla tavallaan ennakkoluuloinen ja sinisilmäinen.

Helinä Rautavaaran elämää voi kaikesta huolimatta pitää inspiroivana tarinana siitä, miten maailma aukeaa kun sinne astuu.

33.

Huh. Nyt on kyllä ollut kaikkien aikojen ennätystauko tässä kirjoittamisessa. Edelleenkin, puolustaudun sillä, että olen lukenut päivät pääksytysten, joten iltaisin on ollut varsin helppoa tarttua naistenlehteen tai Don Rosan Aku Ankkoihin vakavamman kirjallisuuden sijaan. Viimeisen kahden kuukauden aikana olen siis töiden puolesta lukenut 20 kirjaa, joten pidän hyväksyttävänä sitä, ettei vapaa-aika kulu kirjallisuuden parissa. Vaikkakin se harmittaa, sillä hyviä tarinoita on aina ikävä!

No, olen tässä kuitenkin lukaissut yhden opuksen, joka oli itseasiassa aivan loistava. Se on nimeltään Radio Congo - Signals of Hope from Africa's Deadliest War, johon tartuin sen takia, että sitä kehuttiin Ulkopolitiikka-lehdessä. Se kertoo toimittaja Ben Rawlencen matkasta halki Kongon kohti Manonon kaupunkia maan lounaisosissa. Kuten olen aiemminkin maininnut, Afrikka-aiheet kiinnostavat koko ajan enemmän ja tällainen loistavasti kirjoitettu katsaus Kongon nykypäivään oli hieno elämys. Erityisen kiinnostavaksi sen teki se, että olen aiemmin tutustunut useampaan ihmiseen, jotka ovat työskennelleet nimenomaan Kongossa humanitaarisen avun parissa. Toimittaja Rawlence antaa uuden näkökulman avustusjärjestöjen työhön.

Parasta Radio Congossa on sen tarinallisuus, sujuvuus ja miellyttävyys. Kirjaa ahmii ilokseen ja teksti soljuu niin hyvin kuin ammattilaisella se vaan voi. Lisäksi Ben Rawlence vaikuttaa varsin miellyttävältä persoonalta ja hän avaa omia ajatuksiaan osaavasti. Hän myös suhtautuu ihmisiin positiivisen luottavaisesti, eikä joudu pettymään. Radio Congo on journalismia parhaimmillaan, ja tällaista tekstiä lukisi ilokseen aamuisen sanomalehden sivuilta. Hatunnosto rohkeudelle ja avoimuudelle!

Kuvan löysin täältä: http://www.demotix.com/news/1464508/radio-congo-book-launch-and-panel-discussion/all-media

32.

Kai se täytyy myöntää: en ole enää lainkaan niin ahkera lukija kuin ennen. Joskin puolustuksekseni on sanottava, että se johtuu osittain siitä, että vietän päivät kirjojen parissa, joten iltaisin tekee mieli tehdä jotain muuta.

Sain kuitenkin nyt yhden romaanin loppuun: Mihail Siskinin Sinun kirjeesi. Pyysin sitä joululahjaksi, koska joku arvostelija kehui sen olevan venäläisten klassikoiden veroinen. Venäläisten klassikoiden suurena arvostajana päätin haluta lukea tämänkin.

Omalla tavallaan kirja on upea. Rakastin tekstin rytmiä, sen soljuvuutta ja osuvia kielikuvia. Kirja myös luotaa syvältä ihmisten tuntoja; sotilaan ajatuksia sodan mielettömyydestä ja rakastetun elämän etenemisestä. Pidin sen rakenteesta, kirjeet rikkoivat tarinan soljuvuuden, mutta kannattelivat mielenkiintoa.

Jokin jäi kuitenkin puuttumaan. Jäin kaipaamaan lisää tietoa henkilöistä. En tiennyt keitä he olivat, mistä he tulivat, enkä mikä heidän suhteensa varsinaisesti olikaan. Olisin halunnut tutustua heihin. Nyt tutustuin vain heidän mietelmiinsä. 

31.

Noniin. Tuli lomailtua ja lueskeltua. Ah. Pokkari rannalla, mikäs sen parempaa. Varsinkin kun kyseessä on hyvä pokkari.

Pidin Jeffrey Eugenidesin kirjasta The Marriage Plot kovasti. Jostain syystä en ole kirjoittanut siitä tänne, vaikka olen melko varma, että olen lukenut sen blogin olemassaoloaikana. No, en ala sitä sen kummemmin erittelemään, mutta voin suositella.

Nyt siis aiemmasta hyvästä kokemuksestani rohkaistuneena luin saman kirjailijan Pulitzer-palkitun romaanin Middlesex. Marriage Plot koukutti muistaakseni välittömästi, Middlesexiin lämpenin hitaammin. Kirjojen aloittaminen on aina takkuista, ja menee jonkin aikaa ennen kuin kirjaan on helppo tarttua. Menee usein vielä pidempään, että siihen on yhtä helppo tarttua kuin esimerkiksi lehteen. Ja vielä enemmän, että siitä ei haluaisi päästää ollenkaan irti.

Middlesex kertoo Cal Stephanidesin tarinan. Cal on syntynyt 1959, mutta hänen tarinansa taustoittaminen alkaa jo 1920-luvulta hänen isovanhempiensa vaiheiden kuvauksella.
Calin suvun tarina on samalla myös tarina amerikkalaisesta siirtolaisuudesta ja myös 1900-luvun USA:n historiasta, ja sellaisena hyvin kiinnostava. Uuteen maahan sopeutuminen on suuri elämänmuutos itsessään. Lisäksi kertomuksesta saa käsityksen siitä, minkälaista on ollut kun elämään saapuvat vähitellen autot, pakastimet ja puhelimet, ja kun samaan aikaan teollisuusaloja kuolee ja uusia työpaikkoja synnytetään. Sanon synnytetään erityisesti siksi että Middlesexissä korostuu amerikkalainen yritteliäisyys; kun baarista loppuu asiakkaat, perustetaan tilalle diner.

Kuvailen pitkästi taustatarinaa, vaikka periaatteessa kirjan pääfokus on Cal itse, hänen elämänsä ja siinä tapahtuva erityislaatuinen muutos. Kauniskasvoinen tyttö syntyy 50-60-lukujen vaihteessa ja hänet nimetään Calliopeksi kreikkalaistarinan muusan mukaan. Cal hänestä tulee 1974, kun hänelle selviää oma seksuaalinen erityislaatuisuutensa, tarkemmin se, että hän on intersukupuolinen, hermafrodiitti.
Cal lukee lääkärinsä kuvauksesta tilansa latinankielisen nimen, ja tutkii sen merkitystä sanakirjan avulla. Siirtyessään synonyymistä toiseen, hän päätyy lopulta sanaan "hirviö". Middlesex ei kuitenkaan ole kertomus friikistä, eikä Calin erityislaatuisuus ole omituisuutta. Middlesex on tarina Calliopesta, josta myöhemmin tulee Cal. Se on tarina tytöstä, hänen lapsuudestaan ja varhaisteini-iästään, sekä teini-ikäisestä pojasta ja hänen aikuisuudestaan. Tarina on aukoton, ja ei ole lainkaan vaikeaa ymmärtää, että sama ihminen muuttuu murrosikäisenä tytöstä mieheksi. Calin tapauksessa se on yhtä luonnollista kuin useimpien muiden muutos tytöstä naiseksi tai pojasta mieheksi.

Middlesex on hieno romaani monella tavalla. Se on kielellisesti kaunis, ja tarinallisesti monitasoinen. Nautin historiallisen taustan avaamisesta, ja nautin sen psykologisesta kuvauksesta. Kirja parani koko ajan, ja siihen piti päästä sisälle ja antaa tarinan muhia hetken aikaa. Sen jälkeen se on herkullinen. Suosittelen lämpimästi.

30.

Ote alkaa selvästi lipsua, sillä kirjan numero 30 lukemisesta on jo kulunut aikaa useampi viikko, mutta tämä kirjoitus on antanut odottaa itseään. Noh, kliseenä voidaan huokaista että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Tämänkertainen opus oli lahja- ja suosituskirja nimeltään Toiset kengät. Se on Hannu Väisäsen romaani, joka sijoittuu 60-luvun Ouluun. En tiedä minkä takia koko ajan ajattelen, että kirjan nimi oli Lakanasiivet, joka on siis Sirpa Kähkösen teos, jota en ole edes lukenut. Mielestäni nimi olisi voinut sopia tällekin kirjalle.

Toisten kenkien parasta antia on Hannu Väisäsen tapa makustella suomen kielellä. Lisäksi pidin historiallisuudesta ja todenperäisyydestä, kuten tapanani on. Kirja on jollain tavalla erittäin elokuvallinen, oli helppoa kuvitella henkilöt ja paikat mielessään, sillä ne on hienosti maalattu sivuille. Tehtaan räjähdys, yöllinen Oulu keskitalvella, kasarmin rakennukset, ahdas koti takan edessä seisovine puujakkaroineen, kaikki ovat painautuneet mieleeni kuvina.

Kaikki kehuni kohdistuvat siis jollain tavalla tekstin "ulkoasuun". Tarinassa on suuria teemoja ja suuria tunteita, kuten ulkopuolisuutta, kuulumattomuutta ja toisaalta vahvaa omanarvontuntoa. Silti se jäi kevyeksi. Voi kuitenkin olla että tämä liittyy siihen, että en oikein saanut henkilöistä otetta, mikä syrjäytti minut samaistujan roolista. Päähenkilöstä paljastettiin paljon, mutta en silti kokenut tutustuneeni hahmoon, muuten kuin elokuvallisella tavalla.

Selvästi nyt on hankalaa tarttua siihen, miten kirja jäi vajaaksi. Tietyllä tavalla on outoa, että sanon jotain jääneen puuttumaan, sillä luin sen ahnaasti kannesta kanteen. Ehkä päähenkilön ulkopuolisuuden tunne vain tarttui ja jätti jollain tavalla tyhjän olon.

29.

Onpa ollut pitkä väli kirjoituksien välillä. Täysin lukematta en ole elänyt, mutta en ole muistanut kirjata tänne kaikkea. Syy pitkään väliin löytyy myös viimeksi loppuunsaattamastani kirjasta, joka roikkui yöpöydälläni hävettävän kauan. Olin poiminut José Saramagon Baltasarin ja Blimundan kirjaston hyllystä, koska halusin takuuvarmaa laatulukemista ja kuten ehkä muistatte, Saramago kuuluu ykkössuosikkeihini. Kävi kuitenkin niin, että kyseisen teoksen imu ei ollutkaan yhtä tehokas kuin aikaisempien Saramagojen. En kuitenkaan halunnut jättää sitä kesken, sillä omalla tavallaan tarina oli varsin kiintoisa ja teksti oli taiturimaista, kuten Saramagolla aina.

Baltasar ja Blimunda kertoo 1700-luvun Portugalista ja siellä tapahtuvista varsin maagisista käänteistä. Se kertoo kirkon ja kuninkaan vallasta, inkvisitiosta, ihmisten luovuudesta ja toisaalta heidän vaatimattomista vaikutusmahdollisuuksistaan.

Päähenkilöt ovat otsikon mukaisesti Baltasar ja Blimunda. Baltasar on entinen sotilas, joka on menettänyt vasemman kätensä sodassa. Blimunda on nuori kaunotar, jolla on erikoislaatuisia kykyjä. Yhdessä pappi Bartolomeu Lorencon kanssa he alkavat kehittää kaikkien aikojen projektia, jonka julkitulemisella olisi kohtalokkaat seuraukset.

Baltasar ja Blimunda muodostavat lyömättömän tiimin, ja heidän rakkaustarinansa kestää melkein kaikki vastoinkäymiset. Tarinassa on jännitystä ja yllättäviä käänteitä, realismia ja fantasiaa. Silti se ei saanut minua otteeseensa niin, että olisin malttamattomana odottanut mitä seuraavaksi tapahtuu. En osaa sanoa, minkä takia, sillä kaikki loistavan kirjan elementit ovat olemassa. Luin kuitenkin kirjan loppuun, ja olen tyytyväinen, että luin. Jos olisin jättänyt sen kesken, Baltasarin, Blimundan ja Siivekkään kohtalo olisi jäänyt mietityttämään.