34.

Käytiin kaverin kanssa Emmassa (noloa kyllä, siis nyt vasta ensimmäistä kertaa siellä), josta löytyi nykytaiteen lisäksi Helinä Rautavaaran museo. Innostuin Helinän tarinasta kun näin siellä kuvia hänestä ympäri maailmaa ja kertomuksia polkupyörämatkoista Etelä-Amerikan halki sekä hänen osallistumisestaan mitä erilaisimpiin uskonnollisiin riitteihin niin Amerikoissa, Afrikassa kuin Aasiassakin. On kiehtovaa, että vuonna 1928 syntynyt nainen on päätynyt yksin kiertämään maailman eri kolkkia ja vielä jatkanut reissujaan aivan viimeisiin vuosiinsa saakka. Museossa oli myös kappale Helinän elämäkertaa, ja päätin näyttelystä inspiroituneena jatkaa hänen elämäänsä perehtymistä.

Kirja yllätti monella tapaa. Ensimmäinen yllätys oli kirjoittajan tapa tuoda oma itsensä vahvasti osaksi tekstiä. Hän kuvailee kuinka tutustui Helinään ja työprosessinsa etenemistä. Kirjoittaja Helena Lehtimäki on toimittaja ja kirjaa voisikin kuvailla pitkäksi artikkeliksi. Tarina vie mukanaan, mutta monessa kohdassa en pitänyt tavasta, jolla kirjoittaja toi asiat esille. Kirja tuntui jollakin tavalla keskeneräiseltä, vähän kuin valmiilta rakennukselta, jossa on vielä rakennustelineet ympärillä.

Toinen yllätys oli Helinä itse. Hänen persoonansa ja elämäntarinansa ristiriitaisuus tuli selvästi esille kirjan sivuilta. Museossa olin ihastunut hänen pelottomuuteensa ja elämänasenteeseensa, joka pursusi seikkailumieltä ja avoimuutta kaikkea uutta kohtaan. Kuten aina, tämä ei ollutkaan koko totuus, vaan hän oli myös oikutteleva, vaativa, itsekeskeinen, omalla tavallaan ennakkoluuloinen ja sinisilmäinen.

Helinä Rautavaaran elämää voi kaikesta huolimatta pitää inspiroivana tarinana siitä, miten maailma aukeaa kun sinne astuu.