28.

Tätä kirjaa oli hehkutettu, mainostettu, ja siitä tehtiin elokuva. Se on ollut suomalaisen kirjallisuuden merkkitapauksia. Siispä odotukset olivat korkeaakin korkeammalla. Tästä kuvauksesta varmasti arvaa jo mistä teoksesta on kyse. Sofi Oksasen Puhdistus. Minun oli pitänyt lukea se jo kauan aikaa sitten ja lainasinkin sen äidiltäni, mutta hukkasin sittemmin jonnekin hyllyni syövereihin. Nyt kun tarinasta tehtiin elokuva, ajattelin että haluan ehdottomasti lukea kirjan ennen kuin katson elokuvan.

Puhdistuksen tarina poukkoilee ajassa eteen ja taaksepäin, ja tarttuu Viron historian kipukohtiin kahden naisen tarinoiden kautta. Kertomus on vetävä ja varsin toden tuntuinen. Naisten hahmot ovat kokonaisia, itsekkyyksineen ja pelkoineen. Miljööt heräävät henkiin erittäin hyvin ja pääsin helposti sukeltamaan eri aikakausiin ja kuvittelemaan mielessäni minkälaista elämä silloin oli. Teksti on sujuvaa, ja kieli hyvää.

Kaikesta hyvästä huolimatta, ehkä sen takia että odotukseni olivat alun pitäen niin korkealla, petyin kuitenkin lukiessani. Sivut kyllä kääntyivät nopeasti ja helposti, mutta en innostunut henkilöistä. Halusin kyllä tietää mitä heille oli tapahtunut ja mitä heille tuli tapahtumaan, mutta en tullut läheiseksi heidän kanssaan. Parhaita kirjoja lukiessani nimittäin olen ikään kuin oppinut tuntemaan henkilöhahmot, niin hyvin että osaan kuvitella heille lisää henkilöhistoriaa ja niin että heidän habituksensa herää eloon mielessäni. Puhdistuksen kanssa näin ei käynyt. En koennut tutustuneeni päähenkilöihin. Ehkä tämä johtuu siitä, että romaani oli alunperin kirjoitettu näytelmämuotoon. Repliikit saavat näin enemmän sijaa kuin henkilöiden omat mietteet. Tästä syystä olen varsin kiinnostunut näkemään elokuvaversion, sillä uskon että kuvien tuominen mukaan tarinaan toisi siihen paljon lisää syvyyttä. Täytyy siis pinkaista teatteriin piakkoin!

27.

Heti Gloverin jälkeen, ja Kroatian matkan odottaessa nurkan takana, ajattelin että voisin tarttua Jugoslavian lähihistoriaa käsittelevään teokseen. Sainkin suosituksen, ja sen perusteella valitsin Slavenka Drakulicin kirjan Aivan kuin minua ei olisi.

Rankka tarina käsittelee henkilön S. elämässä tapahtunutta mullistusta kun sotilaspoika kolkuttaa hänen ovelleen ja hakee hänet vankileirille vievän bussin kyytiin. Puoliksi muslimina S. suljetaan vankileirille, jossa olot ovat aluksi rankat ja lopuksi vielä rankemmat.

S.:n tarinassa ruumiillisuus on keskiössä. Tuoksut, lemut, kivut, nälkä, jano, tuska. Ruumiin omistaminen ja omistajuuden pois ottaminen. Mitä tapahtuu kun mikään ei ole enää omassa hallinnassa? Mitä tapahtuu kun kaiken joutuu jakamaan mitä nöyryyttävimmällä tavalla? Entä miten kokemuksista voi selviytyä, ja kuinka niistä tulisi kertoa kun kukaan ei kuitenkaan käsitä ja kohtalotoverit tahtovat unohtaa.

Drakulicin kerronta on sujuvaa, ja S.:n tarina vie mennessään. Aihe on raskas, mutta siitä huolimatta on pakko kääntää sivua. Uskon, että kirja auttoi ymmärtämään ainakin sen, että en voi koskaan kuvitellakaan ymmärtäväni.

26.

Huh. Pitkästä aikaa tuli kahlattua kohtuullisen järisyttävä teos. Jonathan Gloverin Ihmisyys nousee historiasuosikkieni joukkoon, Eric Hobsbawmin rinnalle kärkisijoituksista kamppailemaan. Ihmisyyden alaotsikko on 1900-luvun moraalihistoria. Valitsin pokkarin mukaani Punaisen Ristin kansainvälisen humanitaarisen oikeuden kurssille, koska ajattelin, että se täydentää sopivasti kurssin aiheita. Näin kävikin.

Teos käsittelee 1900-luvun lukemattomia raakuuksia, sotarikoksia, joukkomurhia, kidutuksia ja raiskauksia, etiikan, filosofian ja osin myös psykologian valossa. Miten kuhunkin kammottavaan tekoon päädyttiin? Kuinka niitä edeltäneet ratkaisut tehtiin? Glover käsittelee mekanismeja, jotka voivat johtaa hirmutekoihin. Hän pyrkii avaamaan tekojen taustat, jotta niitä voitaisiin ymmärtää ja jotta niistä voitaisiin oppia. Hän esimerkiksi punnitsee atomipommin pudottamisesta päättäneiden poliittiset vaihtoehdot, ja pohtii vastuukysymyksiä tämänkaltaisessa teossa, jossa myötävaikuttajia on useita. Hän myös analysoi joukkomurhiin ja -raiskauksiin syyllistyneiden sotilaiden mielenliikkeitä. Kuinka vähän vaaditaan, että niin sanotusta tavallisesta ihmisestä voi lyhyessä ajassa kuoriutua julma murhaaja?

Glover kirjoittaa sujuvaa, helppolukuista ja tarinallista tekstiä. Hän tarkastelee käsittelemiään tapahtumia eri näkökulmista, ja kirjoittaa niistä varsin kiihkottomasti. Hän ei kuitenkaan anna armoa joukon mukana tai "koneiston osana" toimineille henkilöille. Kukin tekee itse omat ratkaisunsa, ja kunkin tulee kantaa niistä vastuu. Ne henkilöt, jotka ovat päättäneet eri aikoina uhmata eettisesti vääriä komentoja, ovat niitä, joista meidän jokaisen tulee ottaa mallia. Vastuutaan ei voi paeta muiden selän taakse.

25.

Nyt on ollut hiljaiseloa täällä blogimaailmassa. Viimeiset ajat olen kiivaasti tehnyt tiedeviestinnän opintojani loppuun, ja siksi romaanien lukeminen on jäänyt vähemmälle. Ajattelin kuitenkin kirjoittaa lyhyesti tiedeviestintää varten lukemistani kirjoista. Viimeinen isompi työ kurssia varten liittyi hulluuden historiaan. Oli tarkoitus kirjoittaa lyhyitä keissikuvauksia siitä mikä on minäkin aikana käsitetty hulluudeksi ja mitä näille hulluille on sitten tehty. Tehtävä oli hauska, mutta kohtuullisen työläs. En nimittäin suinkaan löytänyt kirjaa, jossa näitä keissejä olisi ylenmäärin, eli lyhyiden tarinoiden löytäminen vaati kohtuullisen paljon lukemista.

 Luin seuraavat kirjat tehtävää varten: Edward Shorter: Psykiatrian historia, Michel Foucault: Madness and Civilization, Hannu Lauerma: Pahuuden anatomia - Pahuus, hulluus, poikkeavuus ja Anna Kortelainen: Levoton nainen - Hysterian kulttuurihistoriaa.

Innostuin teemasta itseasiassa aika tavalla. Hulluus on aina ollut kiehtova aihe, ja satuin valitsemaan erinomaiset kirjat aiheeseen perehtymistä varten. Erityisesti opettavainen oli Psykiatrian historia. On jännittävää ja järkyttävää miten mielisairauteen on suhtauduttu eri aikoina ja erityisesti se, mitä on pidetty mielisairautena.

Hyvä esimerkki lähihistoriasta oli BBC:n dokumentista History of the Madhouse, jossa vanhus kertoi joutuneensa mielisairaalaan parikymppisenä toisen maailmansodan jälkeen paniikkikohtausten ja suljetun paikan kammon takia. Hän vietti laitoksessa yhteensä 33 vuotta. Ihminen, joka nykyään voisi luultavasti elää terapian ja lääkityksen turvin täysin normaalia elämää vietti puolet eliniästään mielisairaalassa!

Olin myös hyvin hämmentynyt luettuani lobotomiasta lisää. Lobotomia saatettiin suorittaa köykäisin ja naurettavin perustein jopa alaikäisille. Sitä voitiin esimerkiksi käyttää kurittomasti käyttäytyneen teini-ikäisen "hoitoon".

Hulluuden historiaan tutustuminen oli yksi hauskimmista ja kiinnostavimmista opiskelutehtävistäni koskaan. Oli mukavaa päästä lukemaan kirjoja, joihin en muuten olisi luultavasti koskaan tarttunut. Oli myös hauska pitkästä aikaa lukea kulttuuri- ja sosiaalihistoriaa poliittisen historian sijaan.

24.

Olen elänyt suositusten varassa ja se on ollut ihan kiinnostavaa. Tuorein tuttavuuteni oli Joyce Carol Oatesin kirja Haudankaivajan tytär. Vaikka lukukokemus oli hyvä ja koukuttavakin, muistin taas että amerikkalaiset kirjailijat (poikkeuksia toki on) eivät yleensä ole omia suosikkejani.

En oikeastaan saa otetta siitä miksi en ole niin ihastunut tällaisiin tietyntyyppisiin amerikkalaisiin kerronnan mestareihin. Mieleen tulee nyt Steinbeck, jota moni ihailee. Haudankaivajan tyttären jälkeen laittaisin Oatesin samaan kategoriaan Steinbeckin kanssa. Molempien kerronta on tietyllä tavalla elokuvallista. Tarina etenee kuvien ja repliikkien kautta, ja sen pystyisi yhtä hyvin kertomaan filmillä kuin paperilla. Itselleni tällaisesta jää olo, että jotain puuttuu. Tarina toimii ja sujuu, mutta jotain muuta jää sanomatta tai kokematta.


Alkukritiikistä huolimatta Haudankaivajan tytär oli erinomainen luettava. Pidän usein kirjoista, joiden henkilöhahmoon tutustutaan pitkällä aikajänteellä. Tässä kirjassa haudankaivajan tytär Rebecca ehtii kasvaa aikuiseksi ja käydä läpi elämän monet myrskyt ja historian monet käänteet. Kirja on omalla tavallaan matkakertomus sen lisäksi että se on kasvutarina. Se tarjoaa mahdollisuuden haistella amerikkalaisten pikkukaupunkien ilmapiiriä sekä kaikkein köyhimpien siirtolaisten että kaikkein varakkaimpien perijäsukujen näkökulmasta.

Yhteiskunnan muutos on tarinassa sivuosassa, vaikka siinä kuljetaankin 1940-luvulta 90-luvulle. Rebecca ei koskaan unohda taustaansa eikä sitä kenen joukkoon hän ei kuulu. Saksalaissyntyisen haudankaivajaisän opit eivät pääse irrottamaan häntä otteestaan, vaikka vuosikymmeniä kuluu. Rebecca on ikuisesti sidottu hautausmaan multaan, vaikka hän löytää edestään monia sellaisia asioita joista hän en osannut haaveillakaan ja sellaisen kyvyn selviytyä, jota hänen vanhempansa eivät heiveröiseltä nuorimmaiseltaan olisi odottaneet.

23.

Nyt on taas ollut taukoa. Tartuin yhteen opukseen ja kahlasin sitä jonkin matkaa, mutta en oikein saanut flow'sta kiinni, joten siirryin seuraavaan houkutukseen, jota minulle suositeltiin. Tämä kirja on nimeltään Vieras kartanossa ja kirjailija vanha suosikkini Sarah Waters.

Odotukset olivat korkealla, kehuja oli tullut, paitsi Hesarilta, myös kaverilta. Lisäksi Sarah Waters nyt tosiaan on aika pettämätön kirjoittaja ja aihekin oli kiinnostava. Hundreds Hallin kartano, jossa tapahtuu kummia... Tarinan päähenkilö, kartanon jälkeen tosin, on nimeltään tohtori Faraday ja hän on peribrittiläinen maalaislääkäri. Tarina sijoittuu Englantiin 1940-luvun lopulle, sodan jälkeiseen aikaan jolloin perinteisen yläluokan asema alkaa romahtaa ja uudet tuulet puhaltaa. Kylä on pieni, ja lääkärin työ liikkuvaa. Niinpä Faraday päätyy kartanoon, jossa hänen äitinsä oli nuorena ollut palvelijana, ja Faradaykin viettänyt aikaansa. Kartanon kultaiset vuodet ovat kuitenkin takana, se on päässyt romahdustilaan paitsi ulkoisesti myös asukkaittensa mielentilan takia.

Tarina tiivistyy, kartanossa alkaa tapahtua selittämättömiä ja lääkäri alkaa viettää siellä yhä enemmän aikaa kovia kokeneen perheen tukena. Lääkäri on rationaalinen hahmo, ja sellaisena ei kovin viehättävä. Häntä ei koskaan mainita etunimeltä, mikä vielä vie häntä kauemmas lukijasta. Kartanon väki on inhimillisempää, mutta keskeinen hahmo Caroline myös jollain tavalla etäännytetään.

Waters on taas parhaimmillaan kuvaillessaan tunnelmia, näkymiä ja tuodessaan historian tätä kautta lukijan silmien eteen. Henkilöhahmoista hän ei kuitenkaan saa tällä kertaa irti aivan tarpeeksi. Rouva Ayres, Carolinen äiti, on inhimillisin ja kiinnostavin henkilö kirjassa, sillä hänen henkilöhistoriastaan paljastuu eniten ja häntä on siksi helpoin ymmärtää. Caroline puolestaan jää hiukan arvoitukselliseksi erityisesti loppuratkaisun takia.

Kirjassa on kaikki loistavan tarinan elementit, se koukuttaa lukijansa ja tarjoaa upean kuvauksen hienoston näivettyvästä asemasta 40-luvun Englannissa. Jokin viimeinen silaus siitä kuitenkin puuttui, ja jäin kaipaamaan vielä enemmän. Tästä huolimatta olen edelleen sitä mieltä että aion vähitellen haalia käsiini kaikki Sarah Watersin kirjat, sillä hänen tyylinsä ja taitonsa ovat loistavat.