11.

Ildefondo Falcones on kirjoittanut bestsellerin. Ei ole ihme, että Meren Katedraali on myynyt kaikkialla erinomaisesti. Siinä on seikkailua, romanssia, kiinnostavia historiallisia faktoja ja henkilögalleria, josta löytyy suosikki ja inhokki joka makuun. Meren Katedraalista on vaikea irrottaa otettaan. Se kutsuu mukaansa ja herättää kiihkeitä tunteitä. Päällimmäisinä kärsimättömyys, empatia ja raivo.

Raivo sanaa pitää varmaankin hiukan selittää, tuota termiä kun ei enää kovin usein käytetä, paitsi liitettynä välteltäviin ihmisiin. Lisäksi tuo tunne ei kuulu normaaliin tunnerepertuaariini, joten olin itsekin hiukan yllättynyt sen noususta tuohon top 3 listaukseen. Kuitenkin olin moneen otteeseen raivoissani kirjaa lukiessani. Vihasin niitä henkilöitä, jotka vailla mitään kykyä empatiaan tuhosivat toisten elämiä, aiheuttivat tarpeetonta kärsimystä ja tekivät tämän kaiken ilmeenkään värähtämättä. Erityisesti vihasin sitä että kirjassa oli niin monta henkilöä, joille oli mahdotonta selittää mitään, joiden oli mahdotonta kuunnella muita ääniä kuin niitä jotka olivat heille itselleen suosiollisia. Vihasin kaikkea tätä, koska nuo henkilöt olivat niin todellisia.

En kuitenkaan laske sitä huonoksi asiaksi, että Ildefondo Falcones onnistuu herättämään minussa piilevän raivon, vaikka tuo tunne ei juuri minua miellytäkään. Hän on kirjoittanut kirjan, jonka uskoo olevan totta, ja toivoo olevan tarua. Raakuudet, epätoivo, epäoikeudenmukaisuudet ja onnettomat sattumat muodostavat merkittävän osan kirjaa. Ja kuitenkin se on myös täynnä toivoa, rakkautta, oikeudenmukaisuutta, hyvyyttä, uhrautuvaisuutta ja uskoa. Uskoa parempaan, ihanteisiin ja tulevaan. Ja uskoa Jumaliin. Maallinen maailma pettää mutta taivaallinen ei koskaan, ei kristittyä, muslimia eikä juutalaista.

Meren Katedraali on Arnaun tarina, mutta samalla se on myös tarina keskiajan Barcelonasta. Kaupungista, jonka satama on suojaton, ympäristö levoton ja sotaisa, ja jossa rakennetaan jatkuvasti. Barcelonaa koettelee rutto, tulipalot, sodat ja muut melskeet, mutta katedraalin rakentamista ei lopeteta. Katedraali on kansan katedraali, ja katedraali on itse kansa. Kaikista esteistä ja vaikeuksista huolimatta se kasvaa kasvamistaan ja luo toivoa ja uskoa ympärilleen.

Falcones kertoo Barcelonasta niin rikkaasti, että torit ja kadut heräävät henkiin. Hän tukeutuu todelliseen historian kirjoitukseen suurelta osin, ja tekee tarinastaan uskottavan. Uskon, että kuvatut julmuudet olivat totta. Uskon, että inkvisiittori puhui oikeudenkäynnissä juuri kuvatulla tavalla. Ja tiedän miksi Meren katedraali on ollut jymymenestys.

10.

Skeittari. Miten typerä nimi kirjalle, joka kuitenkin löytyy aikuisten osastolta. (Itse asiassa kirjan nimi on englanniksi Slam, joka on paljon kuvaavampi ja myös jollain tavalla aikuisempi.) Itse olisin sijoittanut Nick Hornbyn teoksen nuorten puolelle, mutta arvatenkin koska kirjailijan muu tuotanto on aikuisille suunnattu, siksi myös Skeittari on päätynyt samaan hyllyyn. Oli virkistävää lukea pitkästä aikaa kunnollinen rehellinen teinikirja. Olin unohtanut miten nopeasti kirjan voi lukaista. 330 sivua, kaksi tuntia. Tämä jo ehkä kertoo siitä, että kovin painavaa asiaa ei kansien välistä löytynyt, vaikka sinänsä teini-ikäiselle tarina saattaisikin olla paljonkin pohdiskelua herättävää.

Pidän Hornbyn tyylistä, keveästä ja hauskasta kirjoitustavasta. Päähenkilö, skeittaripoika Sam, on sympaattinen ja mielestäni aika realistinen 16-vuotias. Hänen ystävänsä ovat jokseenkin kliseisiä, ja jäävät etäisiksi hahmoiksi. Myöskään tärkeässä roolissa oleva Alicia ei tule kovin tutuksi. Skeittari pyörittää klassisia teinitarinan aineksia, mutta vie ne hiukan tavallista pidemmälle. Rakkaus, seksi, kaverit, vapaus, vanhemmat, skeittaus. Erityisesti vapaus nousee tärkeäksi teemaksi kun Samin elämä muuttuu. Olin iloinen ettei Hornby loppujen lopuksi aseta vapautta ja vastuunottoa vastakkain, vaan rinnakkain. Skeittari on kiinnostava, helppo ja hauska kirja, josta tulee mieleen Hollywoodin teinielokuvat, joskin Hornbyn käsissä aiheesta saadaan enemmän irti ja realistisemmalla tavalla.

9.

"No tuohan nyt ei ole mistään kotoisin!" Tyypillinen lause kun halutaan sanoa jonkun olevan kelvoton. Bahar Irandoust on jostakin kotoisin. Iranista. Ja Ruotsista. Mutta toisaalta ei kummastakaan. Hän on vain Baha, tyttö joka on itsensä. Jolla on poikaystävä, joka käy koulua ja etsii itseään kuten kuka tahansa muu teini-ikäinen. Hän ei ymmärrä miksi hänen "maahanmuuttajataustastaan" ja "kahden kulttuurin välissä elämisestään" täytyy tehdä niin suuri numero. Kuka tahansa tyttö on eri roolissa vanhempiensa kanssa ja ystäviensä kanssa. Baha vaan sattuu myös puhumaan vanhempiensa kanssa eri kieltä, ja tavat kotona ovat erilaisia kuin "valtakulttuurin" jäsenillä. Mutta eivät ruotsalaisetkaan perheet ole toistensa näköisiä (paitsi että kaikki kalustavat IKEA:lla), miksi siis tehdä asiasta niin suurta numeroa.



Baharin ja hänen perheensä "maahanmuuttajuuteen" täytyy aina "suhtautua". Toiset, kuten Bahan poikaystävän Markuksen äiti, osoittavat ylenpalttista kiinnostusta iranilaista kulttuuria ja tapoja kohtaan, ja haluavat samalla osoittaa avointa ajatteluaan. Toiset, kuten Markuksen isoisä Bertil, eivät edes hyväksy Irandoustin perheen kaltaisen porukan pääsyä Ruotsiin. Bahar, hänen perheensä ja heidän muut muualta tulleet ystävänsä joutuvat jatkuvasti edustamaan paitsi omaa kansaansa, myös esimerkiksi koko Lähi-itää, kaikkia muslimeita tai kaikkia maahanmuuttajia. Tilanne, jossa yksilö on niin hyvässä kuin pahassakin vastuussa näin suuren ihmisryhmän imagosta ruotsalaisten silmissä, ei voi olla helppo.

Myös Irandoustien itsensä täytyy oppia "suhtautumaan" ruotsalaisuuteen. Kuten Markuksen äiti, joka on niin kovin "avomielinen" kaikkea "eksoottista" kohtaan, myös Baharin äiti yrittää purematta niellä ruotsalaisuuden. Baharin isä taas kaihoaa kotimaastaan tapoja ja kulttuuria ja pitääkin tärkeimpänä tehtävänään ihmisten valistamista Iranin mahtavasta historiasta. Tällä hän täyttää aukkoa, joka oman tärkeän työpaikan menettäminen kotimaassa on aiheuttanut.

Kaikkien eri hahmojen kautta aukeaa kielitaidon merkitys. Kielitaito yllättää positiivisesti myös rasistisen Bertilin, ja sillä avautuu mahdollisuus tehdä itsensä ymmärretyksi. Se myös avaa ovet ruotsalaiseen kulttuuriin. Bahar joutuu tulkkaamaan paljon vanhemmilleen, mikä johtaa siihen, että vanhemmat tuntevat taantuneensa lapsen tasolle ja toisaalta Bahar kyllästyy vastuuseensa ja suureen rooliinsa.

Mistään kotoisin on raikas romaani, mutta mielestäni se jää pinnalliseksi katsaukseksi maahanmuuttajien todellisuuteen Ruotsissa. Halusin lukea kirjaa vaan romaanina, jossa kerrotaan ihmisistä, mutta se on kovin leimallisesti juuri "maahanmuuttajaromaani". Siksi aloin kaivata syvällisempää käsittelyä, joka kuitenkin puuttuu. Sinänsä kirjan arvo on juuri tässä keveydessä, sitä oli mukava lukea ja se antaa ehkä jonkinlaisen pintaraapaisun toisesta todellisuudesta ja koin oppineenikin uutta sitä lukiessani. Jäin kuitenkin kaipaamaan enemmän, ja siksi tavallaan petyin kun huomasin kyseessä olevan kepeä romaani jonka kannen suljettua sen sisältöä ei tarvitse jäädä sen kummemmin pohtimaan. Voin kuitenkin suositella kirjaa niille jotka kaipaavat pikaista katsausta siihen miltä saattaisi tuntua olla ulkopuolinen valtakulttuurissa, ja miltä tuntuu elää kahden maailman välissä ja tasapainotella kahden identiteetin välissä. Vaikka ei Baharista siltä juuri tunnukaan. Hän kokee enemmän tasapainottelevansa omien haaveidensa ja vanhempien toiveiden välissä kuin iranilaisen ja ruotsalaisen kulttuurin välissä.