78.

 Eleanor Cattonin Valontuoja oli huikea kirja. Ehkä kirjoitin siitä tänne, ehkä en... Kun huomasin, että Cattonilta on tullut uutuus, halusin heti lukea sen. 

Hyvin nopeasti selvisi, että Birnam Wood on aivan erilainen kuin Valontuoja. Ainoa yhdistävä tekijä tuntuu olevan Uusi Seelanti ja hieno henkilökuvaus. Ja vetävä juoni. 

Siinä missä Valontuojat sijoittuu 1800-luvulle, Birnam Wood on alleviivatusti tätä päivää drooneineen, some-hakuineen ja ympäristöteemoineen. 

En ollut lukenut kirjasta juuri mitään etukäteen, mikä oli erittäin hyvä asia. Tarina nimittäin aukeaa koko ajan yllättävämpään suuntaan, ja jos olisin hahmottanut kirjan genren ennen siihen tarttumista, olisin ehkä osannut varautua paremmin ja lukukokemus olisi voinut lässähtää.

Catton on mestarillinen kertoja. Nautin siitä, kuinka Catton tuo Uuden Seelannin erityispiirteitä osaksi tarinaa. Kansanluonnetta, perinteitä ja maisemia tiputellaan sirpaletietona rivien väliin. Tätä tarinaa ei voisi sijoittaa toisaalle.

Catton myös kuvaa ihmisiä tarkemmin kuin ihmiset yleensä osaavat kuvata edes lähimpiään. Hahmot ovat monipuolisia, yllättäviä ja kuitenkin omalla tavallaan ennustettavia. Juuri niin kuin oikeatkin ihmiset. Jostain syystä he jäävät kuitenkin vähän etäisiksi ja persoonattomiksi. En tiedä, johtuuko tämä tuntemus siitä, että luin kirjan englanniksi. Menetinkö syvimmän tunneyhteyden vai onko päähenkilöitä vaan liikaa?

Birnam Wood jää pyörimään mieleen pidemmäksi aikaa. Sen kyyninen maailmankuva ahdistaa ja tarkkanäköisyys sivaltaa ikävästi. Alun idealismista on pitkä matka lopun tuhoon.

77.

 Hyvinvointi. Wellness. 

Välillä ärsyttää kirjat, jotka yrittää olla ajan hermolla. Oikein sormi pulssilla ja saman tien terävää ja ironista raporttia. Luulin ensimmäisten kymmenien sivujen aikana, että Nathan Hillin Wellness on yksi näistä ärsyttävistä kirjoista. Onneksi ei ollut. Vaikka läheltä piti.

Wellness kertoo pitkään yhdessä olleesta keski-ikäisestä pariskunnasta, joka on... no keski-ikäistynyt ja keskiluokkaistunut oikein 2020-lukulaisesti. 1990-luvun grunge-estetiikka ja aitoudelta nyt näyttävä sekavuus ja päämäärättömyys on vaihtunut rustiikkisia sisustuselementtejä sisältäviin kotihaaveisiin, lapsilähtöisyyteen ja puolisojen väliseen etäisyyteen. Keski-iän kriisiä edustaa tällä kertaa urheiluauton sijasta älyranneke ja -vibraattori. Ikuisen nuoruuden tavoitteluun on hurahtanut koko kansa ja aitouden sijaan arvostetaan lähinnä sitä miltä asiat näyttävät.

No onnetontahan se on. Lääkkeitä on monenlaisia. Tutkittuun tietoon perustuvia, seksiseikkailuihin perustuvia ja avioeroon perustuvia. Nuoruudenkokemusten aiheuttamista varjoista ei pääse millään näistä eroon. Kaikki pakenevat omia varjojaan ja väistelevät totuutta. 

Hill on taitava kuvaamaan ihmisiä, aikaa ja paikkaa. Ja tavoittamaan jotakin, joka tuntuu ah niin amerikkalaiselta. Wellness tarjoaa peiliä omille kokemuksille ja nykypäivälle ja avaa taas uuden ikkunan pysyväisille asioille, kuten epävarmuudelle, peloille ja häilyvälle ikuisen onnen tavoittelulle. Ja sen se tekee hyvin ja kevyesti.

76.

Olen viime aikoina varaillut Hesarin kehumia kirjoja. Aiemmin ajattelin, ettei siinä ole mitään järkeä, koska varausjonoissa on satoja muita. Nyt ajattelen, että eipä se haittaa, jos kirjan saa vasta parin vuoden päästä. No, jostain syystä varattuja kirjoja on nyt ilmestynyt hullun lailla. Tässä kuussa tuli kolme. Enhän tietenkään ehdi kaikkia lukea, joten joudun laittamaan ne uudelleen varaukseen.. 

Maija Laura Kauhasen Ihmeköynnöksen kuitenkin ehdin lukea. Jostain syystä omaan käteen sattuneet suomalaiset romaanit ovat viime aikoina olleet tällaisia kolmen tunnin läpijuoksutustekstejä. Täytyisi tarkistaa, mitä Hesari oli Ihmeköynnöksestä kirjoittanut, sillä ihmettelen miksi se oli niin varattu. Luulen, että itse tartuin siihen Hesarin kehujen lisäksi siksi, että se sijoittuu Nicaraguaan, missä kävin itse pari vuotta sitten. Niacaragua-osuudet olivatkin itselleni vetäviä, koska ne olivat niin tuttuja. Rivasin bussikaaos, Leónin ja Granadan kadut ja hostellien bilekansa. Bussit ja aamupalapöydät, joissa kaikki puhuvat vain siitä, minne menevät seuraavaksi ja siitä kuinka monta kuukautta kukin on matkalla. 

Ihmeköynnös on erikoinen. Siinä on vähän autofiktiivistä matkakertomusta ja romaania ja vähän valistushenkistä tietokirjaa sävytettynä itseironialla ja alaviitteillä. Lisäksi siinä kerrotaan romaanin kirjoittamisesta. Kokonaisuus tuntuu silppuiselta ja teksti hukkuu omaan tiedostavuuteensa ja seksikuvauksiinsa. Molemmat asioita, joiden tuominen tekstiin oikein huutaa hyvää tarkoitusta, mutta ei oikein onnistu tavoitteessaan.

On hyvä pohtia omia lähtökohtiaan, varsinkin kun matkustaa globaalissa etelässä valkoisena varakkaana ihmisenä. Ja on hyvä pohtia, tarvitseeko ensinkään matkustaa ja miten kuvaa itselleen vieraita ihmisiä ja kulttuureja. Tätä kaikkea kannattaa tehdä romaanin taustatyönä. Lisäksi aiheesta saa hyviä sanomalehtijuttuja, naistenlehtitekstejä, graduja ja tieteellisiä artikkeleita. Mutta näiden pohdintojen (ja niiden alaviitteiden!) yhdistäminen romaanin sisällöksi, ei tunnu oikein toimivalta.

Luin kirjan kuitenkin loppuun. Paikoin siinä oli hyviä kohtia. Ajattelen kirjoittajan olevan oikealla asialla ja oikeilla jäljillä. Mutta ei. Olisin halunnut lukea aidon ja vilpittömän tekstin. Nyt tuntuu, että luin teoksen, jonka kirjoittajan pääasiallinen tarkoitus on ärsyttää muita seksisanastollaan ja samaan aikaan varmistaa, ettei kirjoittaja vahingossakaan astu mihinkään rasismiin liitettävään ansaan. Vaarana ovat termit, ihmissuhteiden pohjavireet, kulttuuriset odotukset, ylimielisyys, alentuvaisuus... Jos joka paikassa näkee vaaroja, ei pääse minnekään.

75.

Taas on tainnut jäädä osa lukemisista kirjaamatta. Mutta jatketaan nyt siitä, mistä muistan jatkaa. 

Beatrice Salvionin En pelkää mitään. Valitsin tämän puhtaasti siksi, että se on lukioaikaisen italianopettajani kääntämä. Leena Taavitsainen-Petäjä valitsee aina laatukirjoja käännettäväkseen, joten näihin voi luottaa. On kiva lukea nykyitalialaisia kirjoja silloin tällöin, vaikka tietysti voisi olla hyvä joskus myös italiaksi niitä koittaa kahlata..

En pelkää mitään sijoittuu pohjoisitalialaiseen pikkukaupunkiin Mussolinin aikaan 1930-luvulle. Sen päähenkilöt ovat lähes koko kaupungin paholaisen merkitsemänä pitämä Malnata-niminen tyttö ja tähän ihastuva Francesca. Malnatan entourageen kuuluu myös kaksi poikaa, joita tämä pitää otteessaan. 

Kirja kuvaa hienosti fasismin nousua taustana nuorten tyttöjen tavallisen epätavalliselle kasvutarinalle, jossa käydään läpi pelkoa, rohkeutta, uhmaa, voimantuntoa, epätoivoa, vihaa, surua, rakkautta ja iloa. Se kuvaa yhteisön ulossulkevaa voimaa ja ystävyyden merkitystä. Kaiken keskellä pauhaa joen virta, ja murrosiän tulo, mahti jota ei voi pysäyttää. 

En pelkää mitään on helppolukuinen ja sujuva, mutta silti raastava ja toivoton tarina. Sen päähenkilöt ovat ristiriitaisia ja hankalia ja niin normaalin epätavallisia. Historiallinen tausta tuo kertomukseen syvyyttä, muussa tapauksessa se voisi jäädä vähän pinnalliseksi. 

74.

En yhtään tiedä miksi ja milloin, mutta olin laittanut itselleni varaukseen kirjastosta Emilia Suvialan kirjan Jaettu. Olin hiukan yllättynyt kun hain varauksen, koska se ei todellakaan vastannut sellaista kirjaa, josta lähtökohtaisesti olisin kiinnostunut. 

Suviala kertoo suomalais-amerikkalaisesta perheestä New Yorkin Brooklynissä. Perheen äiti on karikatyyri kontrolloivasta naisesta, jonka mielestä jokaisen maton hapsun täytyy olla suorassa ja kalliiden silkkipaitojen sävynmukaisessa järjestyksessä kaapissa. Perheen äidin elämä menee sekaisin, kun taloon tulee aupairiksi nuori sukulaistyttö, joka tupakoi sisällä, syö roskaruokaa ja näyttää epäesteettiseltä. Tarinassa on tietenkin opetus: äiti oppii rentoutumaan omien, kohtuuttomien vaatimustensa suhteen kun holtiton tyttö löytää yhteyden perheen taaperon kanssa ja osoittaa äidille miten hänen täydellisyydentavoittelunsa on etäännyttänyt hänet omasta lapsestaan. 

Sivujuonena kulkee kummallinen tarina sosiaaliseen mediaan tietoja jakavasta vibraattorista. Ilmeisesti tässä oli jotain nykymaailman kritiikkiä mukana, mutta se jättää lähinnä hämmennyksen valtaan. Kai ajatuksen vibraattorista pitäisi olla jotenkin shokeeraava, mutta se ei ole. Koko some-kritiikki jää ohueksi ja päälleliimatuksi asiaksi perhe-elämän ja tunnekuolleen avioliiton kuvauksen ohella. 

Onneksi lopussa sitten tanssitaankin sateessa vapautuneina.

Suoraan sanottuna juoneltaan kirja oli mielestäni surkea. Koko ajan odotin jotakin käännekohtaa, jota ei tule. Hahmot ovat kliseisiä: ylikontrolloiva entinen uraäiti, taiteellisia ambitioita elättävä onnettomaan työpaikkaan jumahtanut sohvalla yönsä kuorsaava isä ja teinityttö, joka haaveilee Hollywood-urasta. Ainoa aidon tuntuinen osa kirjaa on teinin ja taaperon yhteisen arjen kuvaus, jossa teini osaa vielä eläytyä lapsen maailmaan ja löytää sitä kautta tähän aidon yhteyden. 

En tosiaan tiedä mikä kritiikki tai mainos oli saanut minut tämän kirjan varaamaan, mutta taidan olla sen kanssa todella eri mieltä.

73.

Nyt on kyllä unohtunut useampikin kirja käsitellä täällä... En enää muista mitä kaikkea, mutta ainakin nyt kaksi tulee mieleen, niin kirjoitan niistä. 

Ensimmäinen on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Tämä on tietenkin todella tunnettu romaani ja olin nähnyt sen vaikka missä, mutta en yhtään tiennyt mistä siinä oli kyse. Vihdoin sattui sellainen hetki, että se osui silmään kirjastossa ja siihen teki myös mieli tarttua. 

Arvasin, että kirja on hyvä. Siitä tuli mieleen monet muut yhdysvaltalaiset tiiliskiviromaanit. Omassa mielessäni se yhdistyi esimerkiksi Pieni elämä-kirjaan, josta olen täällä aiemmin kirjoittanut. Pieni elämä oli karuudessaan ihan toista luokkaa, mutta kuvauksessa ja henkilöhahmoissa oli jotain samaa. Ihmiset ovat hyviä ja pahoja, ällöttäviä ja sivistyneitä, kummallisia ja silti normaaleita. 

Jumalat juhlivat öisin on pröystäilyromaani. Siinä ihmiset ovat rikkaita ja sivistyneitä, he käyttäytyvät moukkamaisesti ja samalla siteeraavat kreikkalaisia klassikoita alkuperäiskielellä. Heistä ei oikein voi pitää, vaikka he tulevat tutuiksi. Inhimillisyyttä tuo kirjan päähenkilö, joka soluttautuu hienostelevien ystävysten porukkaan, vaikka ei taustaltaan siihen kuulukaan.

Rahasta ja sivistyneestä ulkokuoresta on hyötyä kun tapahtuu rikos. Yläluokkaisessa maailmassa voi olla turvassa ulkoisen maailman vaatimuksilta, mutta sisäinen maailma sortuu yhdellä jos toisellakin. Ongelmia ratkotaan viinalla, huumeilla ja etäännyttämisellä. 

Kirja on samaan aikaan viihdyttävä ja jossain määrin luotaansatyöntävä hahmojen epämiellyttävyyden ja kohtuuttoman yläluokkaisen briljeeraamisen takia. Luin sen kuitenkin mielelläni, koska siinä on imua ja kiinnostava juoni. En ihmettele, että se on niin tunnettu. Mietin, onko siitä tehty elokuvaa, koska kaikki ainekset ovat valmiina.