64.

 Enpä muista koska olisin viimeksi lukenut 600-sivuisen kirjan yhdessä päivässä. Paolo Giordanon Jopa taivas on meidän oli niin ihanan upottava lukukokemus, että en halunnut poistua sen tunnelmista. Etelä-Italian lämpö, vehreys, nuoruuden kiireettömyys, ihmissuhteiden monimutkaisuus ja elämän kulku pitivät otteessaan tiiviisti.

Kirjan tunnelmasta tulee mieleen Call me by your name -elokuva, joka ajoittuu myös 1980-luvulle mutta Pohjois-Italiaan. Kuvittelin tarinan samaan ikiaikaiseen ympäristöön. Jotakin samaa on myös ihmissuhdekuvauksessa: ihmissuhteet ovat samaan aikaan mutkattomia ja silti monimutkaisia. Kevyitä ja silti syvällisiä. 

Jopa taivas on meidän kertoo nuorten välisestä ystävyydestä ja rakkaudesta, vihasta ja petoksesta, yhteistyöstä ja itsekkyydestä. Kokonaisuutena se on täydellisen nautittava, samalla kevyt luettava ja silti paikoin erittäin raskaita teemoja käsittelevä. 

Haluan erikseen mainita oman entisen opettajani tekemän hienon käännöstyön, joka on oma taideteoksensa sekin.

63.

Sain joululahjaksi aivan loistavan muistelmateoksen Fierce Attachments, jonka on kirjoittanut Vivian Gornick. Kirja kertoo Vivianin elämästä äitinsä rinnalla hyvässä ja pahassa. Äitiä ja tytärtä yhdistää kodin ahdas tunnelma ja kävelylenkit, mutta heitä näyttää kirjoittajan mukaan erottavan lähes kaikki muu. Äiti on tuulahdus menneestä maailmasta: kiinni juutalaistaustassaan, avuton ilman aviomiestään, kykenemätön ymmärtämään yliopistomaailmaan lähtevää tytärtään. Tytär kokee maailman rajuna, antautuu itselleen sopimattomiin miessuhteisiin ja kirjoittaa.

Pari elää fyysisesti lähekkäin, mutta heillä ei tunnu olevan juuri ymmärrystä toisilleen. Tytär kyllä analysoi äitiään ja pysyy hänen lähellään silloinkin kun haluaisi vain karata, mutta kovin suurta empatiaa hän ei tunne tuntevan. Äiti ei vaikuta juuri huomaavan tyttärensä ihmisyyttä. Läheiset näyttäytyvät hänelle lähinnä palapelin osana, joiden tehtävä on täydentää hänen omaa särkynyttä maailmaansa.

Kaikessa tuskaisuudessaan äidin ja tyttären kehittymättömyyskertomus on nautinnollista luettavaa. Tytär tekee maailmasta ja ihmisistä viiltäviä huomioita. Hän näkee kauneutta siloittelemattomassa 1940-1950-luvun Bronxissa ja kykenee erittelemään kauneuden pienen pieniin murusiin, josta se koostuu. Samalla tavalla hän analysoi ihmiset atomeiksi, mutta ehkä siitä syystä, ei pysty kokoamaan heitä rakastettaviksi henkilöiksi. Kirja kertoo hyvin tarkkaan ja läheltä ihmisistä kaikkine puolineen, mutta silti omalla tavallaan etäännyttää heistä. Kaikessa tarkkanäköisyydessään Gornickin teksti luo turhauttavan tunnistettavia hahmoja ja hetkiä ja palkitsee sukelluksella vanhaan New Yorkiin, juutalaisyhteisöön sekä kirjailijapiireihin.

62.

Pitkästä aikaa jaksoin tarttua historia-aiheiseen vapaa-ajalla. Luettavaksi tuli John Dickien Cosa Nostra - Sisilian mafian historia. Dickie on Italiaan erikoistunut historioitsija, joka ei pelkää tarttua painaviin aiheisiin. Uudemmassa kirjassaan hän käsittelee vapaamuurareita. Kenties luen sen seuraavaksi. 

Cosa Nostra on iso kirja käsittämättömästä aiheesta. Oma ymmärrykseni mafiasta on rajoittunut satunnaisiin lehtijuttuihin ja Kummisetä-elokuviin. Siksi yllätyin siitä, että mafiaa ei oltukaan liioiteltu fiktiossa, vaan päin vastoin sen rooli oli itselleni näyttäytynyt paljon vähäpätöisempänä kuin se todellisuudessa on ollut. Fiktiivisissä kuvauksissa liioittelua on ollut lähinnä järjestön herrasmiesmäisyys. Murhista, kiristyksistä ja muista erittäin raaoista rikoksista kunnian mieheys on kaukana. 

Kirjasta selviää ainakin se, että Italian poliittinen ja talouselämä näyttäisivät kovin toisenlaisilta ilman mafian vaikutusvaltaa. Näyttää siltä, että mafian lonkerot ulottuvat koko yhteiskunnan rakenteiden läpi ja siirtelevät siellä vaikuttajia kuin oman strategiapelinsä pelinappuloita. Vaikka Cosa Nostra on kenties mafian tunnetuin haara, joka on levittäytynyt myös Atlantin toiselle puolen, se on silti vain yksi osa mafiaa. Siitä huolimatta yksin sillä on ollut todella merkittävää vaikutusvaltaa koko Italian historiaan. 

Toinen keskeinen seikka on se, että ilmoitukset mafian kukistumisesta ovat 1800-luvulta lähtien olleet ennenaikaisia. 1800-luvulla suurin osa ihmisistä kielsi koko järjestön olemassaolon. Nyttemmin sitä vastaan on taisteltu hyvinkin avoimesti, eikä sen vaikutusvaltaa kyseenalaista kukaan. Mutta sukupolvien mittaiset perheeseen, kunniaan (tai häpeään) rahaan ja perimykseen liittyvät siteet ovat niin voimakkaita, että niiden katkominen vaatii muutakin kuin uusia lakeja, sinnikkäitä tuomareita ja tehokasta oikeuslaitosta. Ennen kaikkea kyse on oikeasta ja väärästä sekä siitä, kokevatko kansalaiset voivansa valtioon turvallisuutensa takaajana. Mafian rooli Italiassa korostaa Italian valtion nuoruutta ja hajanaisuutta. Mafialla on ollut koossapitävä voima silloin kun poliitikot ovat näyttäneet heikkouttaan. Siksi ikävä kyllä sille on todennäköisesti tilausta myös jatkossa.