74.

En yhtään tiedä miksi ja milloin, mutta olin laittanut itselleni varaukseen kirjastosta Emilia Suvialan kirjan Jaettu. Olin hiukan yllättynyt kun hain varauksen, koska se ei todellakaan vastannut sellaista kirjaa, josta lähtökohtaisesti olisin kiinnostunut. 

Suviala kertoo suomalais-amerikkalaisesta perheestä New Yorkin Brooklynissä. Perheen äiti on karikatyyri kontrolloivasta naisesta, jonka mielestä jokaisen maton hapsun täytyy olla suorassa ja kalliiden silkkipaitojen sävynmukaisessa järjestyksessä kaapissa. Perheen äidin elämä menee sekaisin, kun taloon tulee aupairiksi nuori sukulaistyttö, joka tupakoi sisällä, syö roskaruokaa ja näyttää epäesteettiseltä. Tarinassa on tietenkin opetus: äiti oppii rentoutumaan omien, kohtuuttomien vaatimustensa suhteen kun holtiton tyttö löytää yhteyden perheen taaperon kanssa ja osoittaa äidille miten hänen täydellisyydentavoittelunsa on etäännyttänyt hänet omasta lapsestaan. 

Sivujuonena kulkee kummallinen tarina sosiaaliseen mediaan tietoja jakavasta vibraattorista. Ilmeisesti tässä oli jotain nykymaailman kritiikkiä mukana, mutta se jättää lähinnä hämmennyksen valtaan. Kai ajatuksen vibraattorista pitäisi olla jotenkin shokeeraava, mutta se ei ole. Koko some-kritiikki jää ohueksi ja päälleliimatuksi asiaksi perhe-elämän ja tunnekuolleen avioliiton kuvauksen ohella. 

Onneksi lopussa sitten tanssitaankin sateessa vapautuneina.

Suoraan sanottuna juoneltaan kirja oli mielestäni surkea. Koko ajan odotin jotakin käännekohtaa, jota ei tule. Hahmot ovat kliseisiä: ylikontrolloiva entinen uraäiti, taiteellisia ambitioita elättävä onnettomaan työpaikkaan jumahtanut sohvalla yönsä kuorsaava isä ja teinityttö, joka haaveilee Hollywood-urasta. Ainoa aidon tuntuinen osa kirjaa on teinin ja taaperon yhteisen arjen kuvaus, jossa teini osaa vielä eläytyä lapsen maailmaan ja löytää sitä kautta tähän aidon yhteyden. 

En tosiaan tiedä mikä kritiikki tai mainos oli saanut minut tämän kirjan varaamaan, mutta taidan olla sen kanssa todella eri mieltä.

73.

Nyt on kyllä unohtunut useampikin kirja käsitellä täällä... En enää muista mitä kaikkea, mutta ainakin nyt kaksi tulee mieleen, niin kirjoitan niistä. 

Ensimmäinen on Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin. Tämä on tietenkin todella tunnettu romaani ja olin nähnyt sen vaikka missä, mutta en yhtään tiennyt mistä siinä oli kyse. Vihdoin sattui sellainen hetki, että se osui silmään kirjastossa ja siihen teki myös mieli tarttua. 

Arvasin, että kirja on hyvä. Siitä tuli mieleen monet muut yhdysvaltalaiset tiiliskiviromaanit. Omassa mielessäni se yhdistyi esimerkiksi Pieni elämä-kirjaan, josta olen täällä aiemmin kirjoittanut. Pieni elämä oli karuudessaan ihan toista luokkaa, mutta kuvauksessa ja henkilöhahmoissa oli jotain samaa. Ihmiset ovat hyviä ja pahoja, ällöttäviä ja sivistyneitä, kummallisia ja silti normaaleita. 

Jumalat juhlivat öisin on pröystäilyromaani. Siinä ihmiset ovat rikkaita ja sivistyneitä, he käyttäytyvät moukkamaisesti ja samalla siteeraavat kreikkalaisia klassikoita alkuperäiskielellä. Heistä ei oikein voi pitää, vaikka he tulevat tutuiksi. Inhimillisyyttä tuo kirjan päähenkilö, joka soluttautuu hienostelevien ystävysten porukkaan, vaikka ei taustaltaan siihen kuulukaan.

Rahasta ja sivistyneestä ulkokuoresta on hyötyä kun tapahtuu rikos. Yläluokkaisessa maailmassa voi olla turvassa ulkoisen maailman vaatimuksilta, mutta sisäinen maailma sortuu yhdellä jos toisellakin. Ongelmia ratkotaan viinalla, huumeilla ja etäännyttämisellä. 

Kirja on samaan aikaan viihdyttävä ja jossain määrin luotaansatyöntävä hahmojen epämiellyttävyyden ja kohtuuttoman yläluokkaisen briljeeraamisen takia. Luin sen kuitenkin mielelläni, koska siinä on imua ja kiinnostava juoni. En ihmettele, että se on niin tunnettu. Mietin, onko siitä tehty elokuvaa, koska kaikki ainekset ovat valmiina.