Noniin, kirja, josta on vähän enemmän sanottavaa kuin edellinen. Mario Vargas Llosan The Way to Paradise. Llosahan on nobelisti, eli odotukset olivat aika korkealla. Ja tavallaan kirja vastasikin niihin odotuksiin, vaikka lopputuntemukset olivat ristiriitaiset.
Ensinnäkin, tämän lukemiseen meni pieni iäisyys. Oudosti olin kiinnostunut ja motivoitunut lukemaan sitä, mutta silti en saanut tartuttua enkä luettua pidempiä pätkiä kerrallaan. En jotenkin löytänyt tarttumapintaa henkilöhahmoista, vaikka olin todella kiinnostunut käsitellyistä teemoista.
Tositapahtumiin pohjautuva The Way to Paradise yhdistää monta sellaista aihepiiriä, mistä olen aina ollut innostunut: historiaa, politiikkaa, Latinalaista Amerikkaa, taidehistoriaa... Se on niin hyvin kirjoitettu, että näistä teemoista saa myös paljon irti, eli ne eivät ole vaan kevyessä käsittelyssä vaan oikeasti pystyy perehtymään aiheisiin.
Kirja kertoo siis kahdesta paratiisin tavoittelijasta, isoäidistä ja tyttärenpojasta. Isoäiti on Flora Tristan, yksi varhaisia feministejä ja sosialisteja, joka eli keskellä suuria historiallisia mullistuksia. Tristan oli aatteelleen omistautunut rohkea maailmankansalainen, joka käytännössä urhasi koko oman elämänsä viedäkseen oikeaksi uskomiaan asioita eteenpäin. Floran paratiisi oli tasa-arvoinen maailma, jossa naisten ja työläisten oikeudet olisivat yhtä arvokkaita kuin päättävässä asemassa olevien miesten, ja jossa kenenkään ei tarvitsisi kärsiä nälkää ja puutetta.
Floran tyttärenpoika Paul Gauguin oli eri maata. Hänkin oli omistautunut asialleen, mutta tuo asia ei ollut politiikka vaan taide. Verraten myöhään taiteilijaksi päätynyt Gauguin hylkäsi perheensä ja lähti Tyynenmeren saarille etsimään ja kuvaamaan siellä säilynyttä paratiisia. Hän joutui osittain pettymään, mutta myös löysi taiteeseensa juuri niitä paratiisimaisia vaikutteita, joita oli etsinyt. Hän kuvasi Tyynenmeren kansojen puhtaana pitämäänsä elämänmuotoa ja päinvastoin kuin maanmiehensä ja muut eurooppalaiset, maalasi eksoottisia aiheita kirkkailla väreillä. Gauguin ei kaihtanut alastomuutta ja seksuaalisuuden kuvausta maalauksissaan eikä kyllä omassa elämässäänkään.
Kummankin paratiisin etsijän elämää varjosti vakava sairaus, joka rajoitti oman elämän suurimman päämäärän toteuttamista. Erona isoäidin ja lapsenlapsen välillä oli ennenkaikkea urhausten laatu: Flora urhasi kaiken toisten eteen kun taas Paul, Koké, uhrasi toiset itsensä eteen. Flora oli marttyyrityyppiä ja Koké hedonistinen nautiskelija. Kääntyiköhän Flora haudassaan seuratessaan lapsenlapsensa elämää?
Ristiriitaisuus lopputunnelmissa tulee siitä, että tavallaan jokainen elementti kirjassa oli kohdillaan: tarina, kieli, erikoinen kikkailu siinä miten kirjailija välillä puhuttelee henkilöhahmojaan suoraan ja arvailee heidän tarkoitusperiään ja ajatuksiaan ja vielä upeat kuvaukset erilaisista ympäristöistä jotka tuntuvat heräävän henkiin paperilla. Mutta silti. Kumpikaan hahmo, Flora tai Koké, ei herättänyt minussa lainkaan sympatiaa ja sivuhenkilöt olivat todella sivussa. En oikeastaan halunnut tietää mitä he ajattelivat tai mitä heille tapahtui, koska en pitänyt heistä. Siksi oli kai niin hankala motivoitua lukemaan, vaikka sinänsä kaikki elementit olivat kohdallaan. Se on pienestä kiinni!
Ensinnäkin, tämän lukemiseen meni pieni iäisyys. Oudosti olin kiinnostunut ja motivoitunut lukemaan sitä, mutta silti en saanut tartuttua enkä luettua pidempiä pätkiä kerrallaan. En jotenkin löytänyt tarttumapintaa henkilöhahmoista, vaikka olin todella kiinnostunut käsitellyistä teemoista.
Tositapahtumiin pohjautuva The Way to Paradise yhdistää monta sellaista aihepiiriä, mistä olen aina ollut innostunut: historiaa, politiikkaa, Latinalaista Amerikkaa, taidehistoriaa... Se on niin hyvin kirjoitettu, että näistä teemoista saa myös paljon irti, eli ne eivät ole vaan kevyessä käsittelyssä vaan oikeasti pystyy perehtymään aiheisiin.
Kirja kertoo siis kahdesta paratiisin tavoittelijasta, isoäidistä ja tyttärenpojasta. Isoäiti on Flora Tristan, yksi varhaisia feministejä ja sosialisteja, joka eli keskellä suuria historiallisia mullistuksia. Tristan oli aatteelleen omistautunut rohkea maailmankansalainen, joka käytännössä urhasi koko oman elämänsä viedäkseen oikeaksi uskomiaan asioita eteenpäin. Floran paratiisi oli tasa-arvoinen maailma, jossa naisten ja työläisten oikeudet olisivat yhtä arvokkaita kuin päättävässä asemassa olevien miesten, ja jossa kenenkään ei tarvitsisi kärsiä nälkää ja puutetta.
Floran tyttärenpoika Paul Gauguin oli eri maata. Hänkin oli omistautunut asialleen, mutta tuo asia ei ollut politiikka vaan taide. Verraten myöhään taiteilijaksi päätynyt Gauguin hylkäsi perheensä ja lähti Tyynenmeren saarille etsimään ja kuvaamaan siellä säilynyttä paratiisia. Hän joutui osittain pettymään, mutta myös löysi taiteeseensa juuri niitä paratiisimaisia vaikutteita, joita oli etsinyt. Hän kuvasi Tyynenmeren kansojen puhtaana pitämäänsä elämänmuotoa ja päinvastoin kuin maanmiehensä ja muut eurooppalaiset, maalasi eksoottisia aiheita kirkkailla väreillä. Gauguin ei kaihtanut alastomuutta ja seksuaalisuuden kuvausta maalauksissaan eikä kyllä omassa elämässäänkään.
Kummankin paratiisin etsijän elämää varjosti vakava sairaus, joka rajoitti oman elämän suurimman päämäärän toteuttamista. Erona isoäidin ja lapsenlapsen välillä oli ennenkaikkea urhausten laatu: Flora urhasi kaiken toisten eteen kun taas Paul, Koké, uhrasi toiset itsensä eteen. Flora oli marttyyrityyppiä ja Koké hedonistinen nautiskelija. Kääntyiköhän Flora haudassaan seuratessaan lapsenlapsensa elämää?
Ristiriitaisuus lopputunnelmissa tulee siitä, että tavallaan jokainen elementti kirjassa oli kohdillaan: tarina, kieli, erikoinen kikkailu siinä miten kirjailija välillä puhuttelee henkilöhahmojaan suoraan ja arvailee heidän tarkoitusperiään ja ajatuksiaan ja vielä upeat kuvaukset erilaisista ympäristöistä jotka tuntuvat heräävän henkiin paperilla. Mutta silti. Kumpikaan hahmo, Flora tai Koké, ei herättänyt minussa lainkaan sympatiaa ja sivuhenkilöt olivat todella sivussa. En oikeastaan halunnut tietää mitä he ajattelivat tai mitä heille tapahtui, koska en pitänyt heistä. Siksi oli kai niin hankala motivoitua lukemaan, vaikka sinänsä kaikki elementit olivat kohdallaan. Se on pienestä kiinni!
No comments:
Post a Comment