50.

Tartuin kevään aikana myös toiseen suositukseen, Joël Dickerin Baltimoren sukuhaaran tragediaan.
Kyseessä on lukuromaani, tai oikeastaan melkeinpä elokuvaromaani. Teksti kulkee kohtauksesta toiseen ja kerronta on hyvin kuvailevaa elokuvalliseen tapaan. Kirja käsittelee arvoitusta, jota ratkotaan pienin vihjein pala palalta.

Kertojanäänenä on kirjailija Marcus Goldman. Teos käsittelee eri aikatasoja, joissa välillä liikutaan kirjailijan lapsuuteen ja nuoruuteen, välillä Tragedian jälkeiseen aikaan ja välillä nykyhetkeen. Kirjoitan Tragedia isolla, koska tällä tavalla suurinta arvoitusta kirjassa käsitellään. Pidin tätä koko teoksen huonoimpana ja ärsyttävimpänä puolena. Lukijaa pyritään koukuttamaan viittaamalla tähän nimeämättömään Tragediaan, joka tietenkin selviää vasta aivan lopuksi. Myönnettäköön, että koukuttaminen onnistuu, mutta sen olisi voinut tehdä vähemmän alleviivaavastikin.

Baltimoren sukuhaaran tragedia oli hyvää luettavaa ja vetävä teos, mutta siitä tuli hieman nuortenromaanimainen tuntu juuri tämän alleviivaavan tyylin takia. Luvut loppuvat cliffhangereihin, ja Tragediaan viitataan aivan liian usein. Voisin kuvitella, että kirjasta saisi kuitenkin kelpo tv-sarjan tai elokuvan.

49.

Halusin takuuvarmaa luettavaa ja tartuin Paul Austerin Sunset Parkiin. En joutunut pettymään, mutta en myöskään innostunut valtavasti. Sunset Park kertoo Miles Helleristä, joka palaa New Yorkin Brooklyniin lähdettyään menneisyyttään pakoon. Heller asettuu asumaan purku-uhan alla olevaan taloon, kommuuniin, jonka toiset asukkaat auttavat häntä luomaan uuden nykyisyyden. Hän korjailee välejään entiseen ja kohtaa haamunsa, huomaten niiden olevan kuviteltua pienempiä.

Menneisyyden virheiden kohtaaminen olikin tarinan suurinta antia itselleni. Miles oli paennut tapahtumaa, jolle hän oli omassa päässään antanut tietyn merkityksen, mutta joka näyttäytyi muille eri tavalla kuin hänelle itselleen. Hän jäänyt jumiin tuohon tiettyyn päivään ja antanut sen muokata koko elämänsä suunnan keskustelematta kenenkään kanssa asiasta. Heti kun hän kohtasi asian ja käsitteli sitä, se sai ympärilleen erilaiset kehykset ja muutti merkitystään.

Pidän Austerin kerronnasta. Hän osaa luoda uskottavia henkilöhahmoja ja ympäristöjä. Oli mukava lukea 2000-luvun brooklyniläisnuorten kokemuksista. Vaikka viihdyinkin kirjan parissa, en pidä Sunset Parkia parhaana Austerina.

48.

Liian pitkä väli lukemisen ja bloggaamisen välillä! Kevään aikana tuli käytyä läpi useampikin kirja, yritän nyt hiukkasen muistella mistä oli kyse.

Majgull Axelssonin Huhtikuun noita oli tuijottanut hyllystä jo useiden vuosien ajan, sekä ruotsin- että suomenkielisenä versiona. Päädyin kuitenkin lukemaan sen kirjastolainana, suomeksi onneksi. Teksti oli sen verran vaativaa, että ruotsiksi olisi voinut olla kohtuullisen vaativaa..

Odotin kirjasta paljon, sillä sitä oli suositeltu minulle ja lisäksi se kuului genreen maaginen realismi, joka on ykkössuosikkini. Kirja olikin monella tapaa erittäin hyvä ja teksti toimi hienosti. Se oli kuitenkin jollakin tapaa omaan makuuni liian inhorealistista, en pitänyt päähenkilöistä enkä tapahtumista. Kirjan päähenkilöinä ovat aikuiset ottosiskokset, jotka kipuilevat elettyä elämäänsä ja ruotivat keskinäisiä välejään. Vaikka tekstissä oli myös huumoria, kokonaisuus oli varsin lohduton. Mielentilaani ei sopinut sen tyyppinen ankeus ja raskaus, vaikka sitä siivittikin hauskat todellisuudesta etäännyttävät elementit.

47.

Ihanat historialliset tarinalliset romaanit! Mikä mahtava paluu lukemisen maailmaan, kun kirjastossa törmäsin Isabel Allendeen. Muistan yli kymmenen vuotta katselleeni Allendea sillä silmällä, mutta hylänneeni sen. Nyt Rouva Fortunan tyttären takakannen kuvaus 1800-luvun puolivälin Chilestä ja Kalifornian kultaryntäyksestä kuulosti enemmän kuin houkuttelevalta.

Tarinan keskiössä on Eliza, koriin hylätty pieni tyttö, joka kasvaa hänet hyvää hyvyyttään adoptoineen vanhapiika-Rosen ja tämän veljen kotona brittiläisen hienoston tavoille keskellä Chilen Valaparaísoa. Elizalla on kuitenkin tirkistysaukko chileläiseen elämänmenoon, Mama Fresía, jonka keittiössä hän oppii ruuanlaiton niksit ja kansanparannuksen alkeet.

Eliza on saanut veressään intohimon ja seikkailunhalun sekä mahtavan rohkeuden. Niiden perässä hän ajautuu Kaliforniaan, jossa hän pääsee osaksi osavaltion kukoistuksen käynnistänyttä sekavaa myllerrystä. Väki on värikästä, kaikilla on tavoitteenaan rikastua ja keinot ovat häikäilemättömiä. Pärjääjiä on monenlaisia, raskaan työn raatajia, tuurihaukkoja, kekseliäitä startup-yrittäjiä, häikäilemättömiä raakalaisia ja tilannetajuisia monilahjakkuuksia. Eliza kuuluu viimeiseen ryhmään.

Rouva Fortunan tytär on ihana, vetävä tarina, joka vie mennessään entisaikojen maailmaan. Seikkailu on romanttinen ja jännittävä. Tekisi mieli jatkaa Allenden maailmassa eteenpäin..

46.

Hups. Yli vuosi väliä viime kirjoituksesta. En ole juuri lukenut romaaneita, ja ne vähät, joita on tullut luetuksi, ovat jääneet kirjaamatta. Muutenkin hupilukeminen on töiden takia jäänyt vähälle, mutta viime vuoden jumituksessa oli kyse pääasiassa ehkä hieman liian isosta palasta haukattavaksi. Luin vuosi sitten jouluna lahjaksi saadusta Millenium-trilogiaa jatkaneesta Se mikä ei tapa-teoksesta inspiroituneena vihdoin sarjan kaksi ensimmäistä osaa. Tähän meni noin neljä päivää. Toisen kirjoista luin päivässä. Noh, ajattelin, että itseäni vähän haastaakseni tartun kolmanteen osaan ruotsiksi. Yhtäkkiä tekstistä katosi imu ja lukemiselta motivaatio. Mutta keskenhän ei jätetä! Tarvoin sitten Larssonin kanssa melkein koko vuoden. Ruotsille teki hyvää, romaanien lukemiselle ei.

Milleniumeista en jaksa sen kummemmin kirjoittaa. Elokuvallisiahan ne olivat ja koukuttavia. Ei mikään ihme, että saavuttivat suursuosion.

Kirjoitan mieluummin kuitenkin äsken lukemastani Kotiinpaluusta. Se on Sadie Jonesin kirja, joka kertoo sirpaleesta Lewis Aldridgen traagista elämää. Sanon sirpaleesta, koska jäin kaipaamaan jatkoa. Sinänsä tarina kertoo usean vuoden tapahtumista, jossa sattumat ja valinnat punoutuvat kuin verkko luomaan Lewisistä sen, mikä hän kirjan lopussa on.

Lewisin tarinaa lukiessa raivostuttaa ja harmittaa ja itkettää. Se on taidokkasti kirjoitettu romaani, jonka tyyli on mielestäni pitkistä amerikkalaisista kertovista teoksista muistuttavaa, minkä takia se yllättää lyhyydellään. Tekisi mieli sanoa, että se yllättää myös lopullaan, mutta itseasiassa loppu oli juuri sellainen kuin odotinkin. Jostain syystä kertomuksesta tulee mieleen John Steinbeck, ja vaikka tarina sijoittuu Englantiin, olisin arvannut kirjoittajan olevan nimenomaan amerikkalainen.