44.

Kävipä sitten päinvastoin kuin edellisen kirjan kanssa. Odotin, että Harper Leen Kuin surmaisi satakielen olisi jotenkin raskas ja vaikea, mutta se osoittautuikin oikein vetäväksi ja harvinaisen helppolukuiseksi. Oli ihana oikein odottaa, koska pääsee taas lukemaan ja koukuttua tarinaan.

Kuin surmaisi satakielen kertoo Maycomben piirikunnassa Yhdysvaltojen eteläosissa asuvan 9-vuotiaan Scout-tytön suulla tarinan, jonka keskiöön nousee Tom Robinson nimisen neekerin (! käännös on 1960-luvulta, mietin, miten tämän sanan kanssa käy jos uusi käännös tehdään) oikeudenkäynti. Scoutin isä Atticus puolustaa miestä vastoin kaikkien piirikunnan valkoisten ymmärrystä. Lapsen näkökulman valinta on onnistunut ja teksti on uskottavaa. Scout havainnoi ympäristöään juuri niin kuin tuon ikäisen (harvinaisen fiksun) tytön voi odottaa tekevän.

Kirjan henkilöt ovat sympaattisen selkeitä ja Scout erityisen hauska hahmo. Atticus oikeamielisyydessään edustaa monella tapaa ihanteellista miestä. Scoutin veli Jem on hyvää vauhtia kasvamassa rooliin, jossa isän saappaiden täyttäminen voisi onnistua. Tom Robinson on kaikessa puhtaudessaan vastakohta niille piirikunnassa vallinneille käsityksille, joita tummaihoisiin tuolloin liitettiin.

Tarina tarjoaisi loistavan mahdollisuuden jonkinlaiselle jatko-osalle. Scout ja Jem ovat molemmat hahmoja, joista voisi odottaa poikkeuksellisuutta myös aikuisiällä ja olisi ollut hauskaa tietää, kuinka heille "kävi" 1940- ja 1950-luvuilla. Jatkoiko Scout hienon ladyn roolia vastaan kapinoimista? Tuliko Jemista asianajaja kuten isästään?

43.

Oli ankea fiilis. Olin säästellyt José Saramagon Elefantin matkaa nimenomaan sellaiseen hetkeen kun tarvitsen loistavaa kirjaa. Saramago on kuitenkin yksi ykkössuosikeistani ja takakannessa Elefantin matka sai sopivansävyistä ylistystä.

Tartuin kirjaan ahnaasti. Sinänsä Saramagon tyyli ei taaskaan pettänyt ja ihana Suleiman-elefantti Subhro-hoitajineen kirjan päähenkilöinä toimivat erinomaisesti. Lämmin, tarkka, humoristinen ja absurdi kuvaus on parasta Saramagoa. Samalla tarina jätti kuitenkin toivomisen varaa. Seikkailu on aina kiinnostavaa, ja muutamat lumimyrskyt, vihollispataljoonat ja sudet jännittäviä, mutta varsinainen kertomus oli vähän laimea. Siinä kävellään paljon. Toki Saramago osaa tehdä kävelystäkin näppäriä huomioita, eikä tarina tylsistytä. Siitä huolimatta takakannen hehkutus, jossa Elefantin matkaa kuvaillaan Saramagon parhaimpiin kuuluvaksi, meni mielestäni vähän hutiin.

Sympaattinen tarina on kyllä lukemisen arvoinen, mutta olen pitänyt huomattavasti enemmän Saramagon toisista teoksista.