35.

Lainasin ystävältäni Kjell Westön uusimman, Kangastus 38:n. Saatesanoiksi sain, että kirjan lukaisee päivässä. Koska lueskelen iltaisin vain hetken ennen nukkumaanmenoa, meni pari viikkoa että sain sen luettua, mutta oikeassa hän oli. Nopealukuinen kirja.

Westö on tavallaan yksi omista suosikeistani. Tai enemmän kuin tavallaan. Olen pitänyt kaikista niistä harvoista Helsinki-aiheisista teoksista ja historiallisista romaaneista, jotka olen saanut käsiini. Westön lisäksi tällaisia kirjoittaa Mika Waltari. Esimerkiksi Isästä poikaan oli mielestäni loistava. Tosin sen lukemisesta on jo yli kymmenen vuotta, joten en osaa sanoa pitäisinkö siitä enää.

Westöltä olen lukenut aiemmin vain kaksi romaania, Missä kuljimme kerran ja Älä käy yöhön yksin. Aikaisempaa tuotantoa en ole lukenut, vaikka on jo pitkään ollut tarkoitus. Missä kuljimme kerran kuuluu ykköskirjojeni listalle, sillä siinä yhdistyy Täällä Pohjantähden alla -tyyppinen sukusaaga omiin kotimaisemiini. Älä käy yöhön yksin oli myös hyvä, mutta ei samalla tavalla läheinen.

Kaikkien kolmen lukemani Westön kirjan kohdalla on kuitenkin ollut sama pieni ongelma. En ole päässyt läheiseksi henkilöhahmojen kanssa. En ole tutustunut heihin, vaan seuraillut heitä pienen matkan takaa. Missä kuljimme kerran -kirjan tarina kantoi niin hyvin, etten antanut asian häiritä, mutta sekä Älä käy yöhön yksin että nyt Kangastus 38:n tapauksessa tämä seikka jätti minut vähän kylmäksi.

Kangastus 38:ssa Helsinki-historiikki, jota siis en voi liikaa korostaa rakastavani, tuntui osittain päälleliimatulta. Se, että Matilda kävelee juuri Mechelininkatua tai asianajaja Thune haistaa kahvipaahtimon tuoksun ei tuntunut tarinan kannalta oleelliselta. Tällaiset sinänsä historiallisesti tarkat ja sinällään varsin kiinnostavat yksityiskohdat alkoivat tuntua väkisin tarinaan upotetuilta. Arvostan Westön tapaa kuvailla yksityiskohtia ja lisäksi hänen tapaansa ottaa selvää pienistäkin detaljeista, mutta tässä kirjassa en enää innostunut siitä, melkeinpä päinvastoin.

Kangastus 38:n läpi kulkee hieno jännite Miljaneidin alias Matildan alias rouva Wiikin tarinasta ja hänen motiiveistaan. Se ei kuitenkaan riittänyt. Halusin tietää enemmän. Loppu tuntui lässähdykseltä, koska sitä oli odotettu satojen sivujen ajan tapahtuvaksi. Olisin mielelläni nähnyt, että Kangastuksen loppu olisi päättänyt vasta sen ensimmäisen osan ja tarina olisi siitä jatkunut. Hahmoja olisi voinut hyvin kasvattaa lisää. Tarinaa olisi voinut viedä ohi sen ilmiselvän kliimaksin ja johtaa sen joillekin muille raiteille.

Olen huomannut näitä "arvosteluja" kirjoittaessani, että kirjojen henkilöt ovat minulle tärkeitä. Jos en pääse heitä lähelle, en pidä teoksesta. Kangastus 38:n suhteen kävi juuri näin. Asianajaja Thuneen tutustuin kohtuullisen hyvin, rouva Wiik oli lähinnä omituinen ja asianajajan ystävät jäivät melkeinpä karikatyyrinomaisiksi.

Kangastuksessa oli kuitenkin paljon erittäin hyviä asioita ja niiden takia luin sitä ilolla. Tarina on vetävä ja kerronta kulkee sujuvasti. Kaupunki herää eloon kirjan sivuilla ja suurvaltapolitiikka tulee osaksi henkilöiden arkielämää. Kaikesta tästä pidin kovasti. Kuitenkaan Kangastus 38 ei nouse suosikkikirjojeni joukkoon.

Kuva täältä: http://opuscolo-kirjastakirjaan.blogspot.fi/2013/09/muistia-ei-voi-ohjata-kjell-westo.html

34.

Käytiin kaverin kanssa Emmassa (noloa kyllä, siis nyt vasta ensimmäistä kertaa siellä), josta löytyi nykytaiteen lisäksi Helinä Rautavaaran museo. Innostuin Helinän tarinasta kun näin siellä kuvia hänestä ympäri maailmaa ja kertomuksia polkupyörämatkoista Etelä-Amerikan halki sekä hänen osallistumisestaan mitä erilaisimpiin uskonnollisiin riitteihin niin Amerikoissa, Afrikassa kuin Aasiassakin. On kiehtovaa, että vuonna 1928 syntynyt nainen on päätynyt yksin kiertämään maailman eri kolkkia ja vielä jatkanut reissujaan aivan viimeisiin vuosiinsa saakka. Museossa oli myös kappale Helinän elämäkertaa, ja päätin näyttelystä inspiroituneena jatkaa hänen elämäänsä perehtymistä.

Kirja yllätti monella tapaa. Ensimmäinen yllätys oli kirjoittajan tapa tuoda oma itsensä vahvasti osaksi tekstiä. Hän kuvailee kuinka tutustui Helinään ja työprosessinsa etenemistä. Kirjoittaja Helena Lehtimäki on toimittaja ja kirjaa voisikin kuvailla pitkäksi artikkeliksi. Tarina vie mukanaan, mutta monessa kohdassa en pitänyt tavasta, jolla kirjoittaja toi asiat esille. Kirja tuntui jollakin tavalla keskeneräiseltä, vähän kuin valmiilta rakennukselta, jossa on vielä rakennustelineet ympärillä.

Toinen yllätys oli Helinä itse. Hänen persoonansa ja elämäntarinansa ristiriitaisuus tuli selvästi esille kirjan sivuilta. Museossa olin ihastunut hänen pelottomuuteensa ja elämänasenteeseensa, joka pursusi seikkailumieltä ja avoimuutta kaikkea uutta kohtaan. Kuten aina, tämä ei ollutkaan koko totuus, vaan hän oli myös oikutteleva, vaativa, itsekeskeinen, omalla tavallaan ennakkoluuloinen ja sinisilmäinen.

Helinä Rautavaaran elämää voi kaikesta huolimatta pitää inspiroivana tarinana siitä, miten maailma aukeaa kun sinne astuu.