Saturday, January 30, 2010

2.

Tositoimiin siis.

Törmäsin Sarah Watersiin erittäin umpimähkää. Vuosi sitten olin Australiassa vuoteen omana telottuani nilkkani pahemman kerran longboardatessani. Ei ollut tekemistä ja minnekään ei päässyt. Ranskalainen kämppikseni, joka opiskeli englannin kieltä ja kirjallisuutta kehui Night Watch kirjaa ja aloinkin selailla sitä. Mielen tylsyydestä, ja luultavasti myös Watersin kuvailevasta kielestä johtuen en jaksanut keskittyä kirjaan, vaan se jäi yöpöydälle. Nähtyäni samaisen teoksen sattumalta Rikhardinkadun kirjastossa rohkaisin mieleni ja otin sen mukaani, tällä kertaa tosin suomeksi. En halunnut että kehuttu teos menee osittain ohi sen takia etten pysy kärryillä adjektiivien kanssa.



Yövartio sijoittuu sodanaikaiseen ja -jälkeiseen Lontooseen. Se etenee ajassa takaperin ja hitaasti paljastaa risteävien tarinoiden päähenkilöiden elämien yhtymä- ja traumakohdat. Kysymyksiä herätetään ja niihin vastataan vähitellen. Yöllä valvovat vanginvartija herra Mundy, ritarillinen Kay ambulanssityöparinsa Mickeyn kanssa, syyllisyydentuntoinen Duncan, rakastunut ja epätoivoinen Viv sekä hullaantunut ja mustasukkainen Helen. Pommitusten varjossa rauhallista hetkeä ei ole ja sodan jälkeenkin vanhat muistot ryöppyävät takaisin mieliin.

Hahmot ovat aitoja ja luonnollisia, traagisia ja uskottavia. He tekevät ratkaisuja, joita on helppo käsittää. Watersin tapa kuvailla seksuaalivähemmistöjen kokemusmaailmaa tuntuu tarjoavan mahdollisuuden kurkistaa todellisentuntuiseen, puitteiltaan poikkeukselliseen sodan varjostamaan mutta kuitenkin tavalliseen elämään. Rakastumisia, eroja, ikävää, töitä, joutenoloa, surua, itkua ja naurua. Niin homoilla, lesboilla kuin heteroillakin. Ihmissuhteissa on lämpöä ja ymmärrystä, etäisimmäksi jää Vivin ja Reggien sala(hetero)suhde. Miksi haluta olla miehen kanssa joka tarjoaa niin vähän?

Pääosassa kirjassa ovat sattuma ja harmaanpölyinen Lontoo. Kuvailu tuo paikat niin lähelle ja niin todellisiksi, että kirja tarjoaa paitsi kurkistusmatkan eri ihmisten elämään, myös tutkimusmatkan sodan murjomaan Lontooseen. Todellisiksi tulevat pimennysverhot, narisevat raput, pommisuojat ja kauniit puistot.

Yövartiossa asiat eivät kulje vääjäämättömästi kohti välttämätöntä, toisinkin olisi voinut käydä. Pommi olisi voinut pudota toisaalle, eri ambulanssi olisi saatettu lähettää paikalle ja eri ihminen olisi voinut tulla vastaan kaupungin kadulla. Mutta asiat menivät niin kuin menivät ja siksi tarina.

Friday, January 29, 2010

1.

Perustin blogin. Innoittajani oli opintojani varten väsäämäni harjoitusblogi, johon toivottavasti saan kerättyä lukemani tutkimuskirjallisuuden, jotta myöhemmin on helppo palata pohtimaan haluaisinko jotain käyttää uudelleen.

Mutta tämän blogin tarkoitus on hiukan toinen. Olen jo pitkään halunnut alkaa kirjoittaa lukemistani kirjoista jonkinnäköisiä arvosteluita, paitsi siksi että itse muistaisin mitä on tullut kahlattua läpi, myös siksi että on helpompi suositella muille hyviä opuksia. Etteivät ne vaan katoa kirjastotietokantojen mustaan aukkoon.

Toinen syy tähän äkilliseen innoitukseen on se, että etsin itseäni. Olen viime aikoina huomannut että kaikki kirjoittamiseen liittyvät tehtävät teen mielelläni ja jonkinmoisessa tilassa, jota trendikkäästi (vuonna 2007) voisi kutsua flow-tilaksi. Kaikki muu enemmän tai vähemmän tuottoisa tekeminen vaatii erinäisiä tunteja Facebookkausta kylkiäisikseen. Joten päätin koettaa miltä tuntuu systemaattisesti ylläpitää kirjoitussivustoa. Vihko on helppo jättää kesken, katsotaan kuinka käy blogin.

Sen verran voisin valaista tämän blogin tulevaa sisältöä, että nyt kun taas lukumoodi on päällä, luen mielläni lähestulkoon kaiken näköistä kaunokirjallisuutta. Enemmän tai vähemmän hienoa, ei sillä niin väliä. Luen mieluusti englanniksi, ja olen tehnyt myös uhkayrityksia ranskan-, ruotsin- ja italiankieliseen kirjallisuuteen. Sanotaan niin, että teoksessa saa olla aika paljon imua, että jaksan kahlata sen säntillisesti läpi esimerkiksi ruotsiksi (Imre Kertész: Mannen utan öde http://fi.wikipedia.org/wiki/Imre_Kertész).

Viime aikoina lukemieni kirjojen lista ehkä selvittää sitä mitä tarkoitan monipuolisella maulla: Stephanie Meyerin vampyyrikertomukset, Tolstoin Anna Karenina (Uusi yritys, 16-vuotiaana pääsin puoleen väliin. Kyllä kannatti.), Geoffrey Blainey: A Short History of the 20th Century, Sarah Waters: Yövartio ja nyt Kjell Westön Älä käy yöhön yksin. Ja sitten tietysti opintoja varten pitää lukea aika paljon, mutta siitä toisaalla.