13.

Hyvyydellä on monta muotoa ja ihmiset voivat ihastuttaa lukemattomin eri tavoin. Paul Austerin Sattumuksia Brooklynissa on täynnä epäonnistumisia, epätoivoa ja onnettomia sattumuksia. Ja kuitenkin se kertoo ennen kaikkea hyvyydestä ja kumppanuudesta sekä uskosta tulevaan.

Nathan on mielestään vanha mies, jonka elämä on ohi. Se antaa hänelle vapauden toimia omien halujensa mukaisesti eikä se silti ole lannistanut hänen uskoaan elämään ylipäänsä ja muiden tulevaisuuteen. Vapaus suorittamisesta ja vapaus ajatuksesta, että elämän pitäisi jotenkin olla menossa eteenpäin, tarjoaa hänelle uuden rentouden ja uuden avoimemman tavan suhtautua asioihin. Hän voi vapaasti pohtia kartanon hankintaa maaseudulta, lähteä autoretkelle ja olla hätkähtämättä viivytyksistä. Ainoa tavoite on kirjata muistiin pieniä tarinoita, ilman päämäärää niiden julkaisemisesta. Päätös elää lähes erakkona ja vapaana muiden ihmisten vaikutusvallasta tuo Nathanin elämään paljon kiinnostavia ihmisiä, joille hän voi uudessa asemassaan tarjota paljonkin. Hänestä tulee tuki ja turva monelle henkilölle, mutta se ei ole hänelle taakka.

Nathan katselee kaikkia tapahtumia vanhenevan miehen linssien läpi, laajemmasta perspektiivistä ja kevyen surumielinen hymy kasvoillaan. Hän osaa arvostaa ihmisiä sellaisina kuin he ovat ja nähdä asiat muiden näkökulmasta, mutta samaan aikaan hän ei anna liikaa painoarvoa tapahtumille eikä helposti hetkahda.

Auster kirjoittaa kirpeän realistisesti, mutta kuitenkin yleispositiivisen vireen sävyttämänä. Kukaan ei ole lopulta paha, vaikka monia pahoja asioita tapahtuukin. Kirjan hahmot ovat sympaattisia heidän tempauksensa saavat hymyn huulille. Haluaisin tavata heidät kaikki.

12.

Tulipas sitten tartuttua Marjaneh Bakhtiarin toiseenkin kirjaan. En tiedä oikein miksi, ensimmäinen ei kovin sytyttänyt. Luulenpa, että halusin lukea tämänkin lähinnä sen takia, että sen mainostettiin kertovan Iranista uudella tavalla, ja jotenkin ajattelin, että oppisin jotain uutta ja hyödyllistä jos kirjan lukisin. Ja tiesinhän, että kerronta on kohtuullisen vetävää ja teksti helppolukuista, joten suurta ponnistusta se ei vaatinut.

Toista maata on ihan hyvä kirja. Tällaista lausetta ei ehkä kuuluisi kirjoittaa kuin ala-asteen kirja-arvosteluihin, mutta se nyt vaan tällä kertaa kuvaa mielipidettäni kohtuullisen tarkasti. Olisin ehkä pitänyt teoksesta vielä enemmänkin, ellei aivojeni sopukoista olisi koko ajan kuiskailtu: tässä nyt yritetään yllättää lukija, olla nasevia, kertoa Iranista ja maahanmuuttajista uudesta virkistävästä näkökulmasta ja ravistella ennakkoluuloja. Sinänsä ihan hyvät tavoitteet, ja onnistuminen näissä tavoitteissa kertoisi varmasti hyvästä kirjasta. Mutta kun nuo tavoitteet ovat niin ilmeiset, että se tuntuu lukijan aliarvioinnilta ikävä kyllä. Toisinaan kyllä unohdin kriittisyyteni, enkä voi väittää etten nauttinut kirjasta ja etteivätkö erityisesti Iran-osuudet päässeet minua monta kertaa yllättämään. Huomasin kyllä, miten kapea kuva länsimaisessa mediassa on maasta annettu. Mutta siitä huolimatta tunsin oloni jotenkin petetyksi. Jostain syystä mielestäni kirjan tavoitteet eivät saa olla niin aukilausuttuja kuin Bakhtiarin tuotannossa ne tuppaavat olemaan.

Henkilögalleriaan pätevät samat ongelmat kuin muuhunkin teokseen. Jokainen hahmo on rakennettu niin "yllättäväksi" ja "ennakkokäsityksiä horjuttavaksi", että oikeastaan hahmot ovat vain antikliseitä. Jos ennakkoluuloisen junttipulliaisen ajatellaan uskovan, että iranilaiset maahanmuuttajat ovat islamiin takertuneita perinneuskovaisia, niin tottahan toki kirjan iranilaiset ovat ennakkoluuloisia islamia kohtaan. Jos yleinen ajatus on se, että maahanmuuttajat kannattavat omien ongelmiensa hyssyttelyä ja monikulttuurisuutta, niin tehdäänpä hahmo, joka itse puhuu kuin pahin rasisti. Sinänsä nokkelaa ja hauskaa, mutta myös käänteisesti kliseistä.

On Toista maata kuitenkin, kuten sanottu, ihan hyvä kirja. Perhedynamiikkaa kuvataan varsin uskottavasti, juoni kulkee ja tapahtumat ovat kiinnostavia. Sen lukee nopeasti, mutta se antaa myös ajateltavaa.