4.

Jack Burns on näyttelijä, jonka elämästä John Irvingin kirja Kunnes löydän sinut kertoo. Teos käy kronologisesti läpi kaiken mikä Jack Burnsia on "naurattanut tai itkettänyt tai suututtanut". Mutta ennen kaikkea se kertoo siitä mikä Jackia on liikuttanut, niin sananmukaisesti kuin kuvaannollisestikin. Huolimatta siitä, että Jackista opitaan paljon matkan varrella hänen henkilöhistoriansa kautta, syvemmällä tasolla hän jää etäiseksi. Muut sävyt peittää alleen melankolia, joka pysyy Jackia parhaiten kuvaavana adjektiivina lähes koko tarinan läpi.

Tapahtumien tasolla Jack elää värikästä ja osin seikkailullista elämää. Näyttelijältä tämä sujuu: Jack onnistuu luultavasti unohtamaan oman sisäisen harmautensa suuntaamalla energiansa ulospäin, seksiin, näyttelemiseen, urheilemiseen ja syömisten kontrollointiin. Elämän ulkoinen hallinta auttaa unohtamaan sisäisen kaaoksen vuosiksi. Jopa terapiaistunnot ovat kuin luodut kontrollifriikille: elämä tulee käydä läpi alusta loppuun, takertumatta, itkemättä, kunnes siitä voi kertoa kuten näyttelijä pystyy puhumaan vuorosanansa, kokematta niitä henkilökohtaisiksi. Jackin oma elämä muuttuu hänelle jopa etäisemmäksi kuin hänen näyttelemiensä roolihahmojen elämät. Kuvauksissa hän kyllä pystyy itkemään kun rooli sitä vaatii, mutta omia surujaan hän ei osaa purkaa.

Pikku poikana Jack on sydäntenmurskaaja, vanhempana tämä ominaisuus väistyy, sillä yhä vähemmän hän päästää ketään lähelleen. Ihmiset alkavat palvella tiettyjä funktioita, ja lopulta he alkavat käydä yhä tarpeettomammiksi. Jackilla on lukuisia ihailijoita, lukemattomia rakastajattaria, yksi ystävä, muutama tärkeä taustahahmo, yksi jota häntä rakastaa pohjattomasti sen koko ajan tiedostaen, yksi joka tulee rakastamaan häntä samalla vimmalla sekä yksi jonka kuuluisi välittää, mutta joka ei osaa.


Jackin elämää seuraa etäältä varjo, joka vaikuttaa hänen suhtautumiseensa itseensä, äitiinsä, uraansa ja elämäänsä ylipäänsä. Meillä kaikilla tulee kuitenkin olla varjomme, eikä niiden kuulu olla etäällä. Siksi yhdistyminen varjon kanssa ei olekaan negatiivinen, vaan eheyttävä kokemus Jackille. Silloin hän lakkaa olemasta näyttelijä ja muuttuu oikeaksi Jack Burnsiksi.

Irvingin kertomatapa on kuin Jackin elämäkin, tapahtumarikas mutta sisältä jollakin tavalla tyhjä. Onni ja ilo eivät tunnu onnelta ja ilolta, ne ovat vain keveämpiä jaksoina verrattuna masennukseen ja harmauteen. Jackin kuvaus tekee hänestä tv:n saippuasarjan hahmon kaltaisen, tutun mutta kuitenkin tuntemattoman. Tapahtumakaupungit jäävät vieläkin etäisemmäksi, vaikka eri paikkojen merkitys tarinalle onkin suuri. Kertomus kulkee jaksoittain eteenpäin, ja kullakin jaksolla on oma tunnelmansa. Välillä tuntuu että Kunnes löydän sinut onkin useampi kirja yksiin kansiin pakattuna, mutta samaan aikaan pohjatarina kuitenkin kannattelee kertomusta ja vie sitä eteenpäin.

Jackia ei jää ikävä, mutta William Burnsia ehkä.

3.

Kirjoitan vasta nyt, koska en ole kuukausiin lukenut kunnon romaania. Syitä tähän on monia, mutta seurauksia vain yksi: armoton lukukaipuu. Onnekseni tartuin heti loistavaan teokseen tämän pitkän tauon jälkeen, ja pääsin taas mielipuuhani pariin, ahmimaan huipputekstiä. Tämänkertainen uusi lempparini on Yann Martelin Life of Pi.

Bestseller ja Man Booker Prize-voittaja (2002), syystäkin. Kiitos Annalle suosituksesta, sillä muuten en olisi tarttunut kyseiseen kirjaan. Tämä johtuu puhtaasti sen nimestä. Olin kuullut "Piin elämästä" aiemminkin, ja jostain syystä tuo otsake oli mielestäni erittäin tylsä. Yhdistin Piin heti tietysti matematiikkaan, ja kuka nyt haluaisi lukea jonkun henkilön elämästä, jonka nimi on matemaattinen termi? En vieläkään pidä Piin elämää kovin onnistuneena nimenä tälle teokselle, joka kattaa monta muutakin elämää ja toisaalta tarjoaa vasta esipuheen Pii Patelin ihmeelliseen tarinaan.



Piin elämä kertoo intialaisen pojan joutumisesta laivaonnettomuuteen jossain päin Tyyntä valtamerta ja hänen sekä yhä harvalukuisemmaksi käyvän eläinjoukon selviytymistarinasta pelastusveneessä. Heti aluksi voisin mainita, että rakastan maagista realismia. Taianomaisuus on Piin elämässä hienoviritteistä. Rakastan sitä, että uskon että maaginen on totta ja Yann Martel sai minut uskomaan siihen. Tarina laivaonnettomuudesta ja loputtoman tuntuisesta ajelehtimisesta Tyynelllä valtamerellä on ajatuksen ja juonen tasolla surumielinen, jopa lohduton. Kertomuksen tasolla se kuitenkin on optimistinen ja kaunis. Suuret menetykset, rankat kohtaamiset ja karut olosuhteet antaisivat aiheen kertomukselle epätoivosta. Ja kuitenkin mielestäni tarina kertoo ennenkaikkea rakkaudesta.Haluan uskoa rakkauteen, mikä kirjasta värittyy. Kuvaus Piin rakkaudesta perhettään, eläimiä, ja elämää ylipäänsä kohtaan on voimakas ja se tarjoaa toivoa.

Tarinan johdanto, Piin elämän alkupuolen kuvaus, antaisi ymmärtää että kirja voisi kertoa myös uskonnosta ja sen voimasta. Tämä on tavallaan tottakin, mutta eri tavalla kuin odotin. Vaikka aluksi Pii opiskelee ja harjoittaa sujuvasti yhtä aikaa niin kristinuskoa, hindulaisuutta kuin islaminuskoakin, uskonnot oppijärjestelminä jäävät sivuosaan ajelehtimiskuvauksessa. Pii tuntuu kuitenkin poimineen uskonnoista niiden yhteisen viestin ja keskiöön asettuu aito kunnioitus elämää kohtaan. Rakkaus, järki ja luottamus palkitaan.

Sen lisäksi, että tarinassa on mukana hienovireinen maagisuus, siinä on tärkeässä osassa myös sopivasti annosteltu huumori. Optimismi ja huumori epätoivoisessakin tilanteessa yhdistettynä neuvokkuuteen pelastavat Piin elämän. Samat elementit tekevät tekstistä vastustamattoman. Vaikka Pii itse on päähenkilö ja sellaisena rakastettava, yhtä suuren ja tärkeän roolin saa myös ihastuttava Richard Parker. Ilman häntä Pii ei olisi elänyt ja ilman Piitä Richard-parka olisi kuihtunut pois.

Haluan uskoa Piin elämään. Jos uskon siihen, uskon rakkauteen, luottamukseen, suvaitsevaisuuteen, kunnioitukseen ja kumppanuuteen. Ja selviytymiseen.