83.

 Äääh... Kauhea jono kaikkia luettuja kirjoja, joista en ole kirjoittanut...

Tehdään kolmesta Sri Lanka-aiheisesta siis yhteispostaus, mikä on sinänsä sopivaa, koska kaikki käsittelevät tavalla tai toisella sisällissotaa. Nämä kolme kirjaa ovat Shehan Karunatilakan The Seven Moons of Maali Almeida, Shankari Chandranin Chai Time at Cinnamon Gardens ja V.V. Ganeshananthanin Brotherless Night.

The Seven Moons of Maali Almeida on maagista realismia, joka käsittelee valokuvaaja Maali Almeidan vaiheita limbotilassa hänen kuolemansa jälkeen. Almeida yrittää selvittää mitä hänelle on tapahtunut: miksi hän on kuollut ja kuka hänet tappoi. Vaeltaessaan elävien ja kuolleiden maailman välillä hänelle aukeaa mahdollisuus nähdä ympärillään olleet ihmiset ja sisällissodan tapahtumia uudesta näkökulmasta. Kirja on värikäs, sekasortoinen, hauska, järkyttävä ja paikoin hankala. Yhteiskuntaa ja tapahtumia tuntevalle se varmasti aukeaisi aivan eri tavalla, mutta lukemiskokemuksena se oli silti vaikuttava.

Chai Time at Cinnamon Gardens on hyvin toisentyyppinen romaani. Se kertoo Australiaan muuttaneista srilankalaisista, vanhainkodista ja australialaisen yhteiskunnan nykyhetken kipupisteistä, kuten laajenevasta rasismista. Pääasiallisesti kirja on kepeä, osin liiankin nokkelasti kirjoitettu ja hiukan liian opettavaiseen sävyyn taustoja valottava. Opettavaisesta sävystä on kuitenkin apua, kun se käsittelee Sri Lankan historian tapahtumia ja eri etnisten ryhmien välisiä jännitteitä.

Brotherless Night on kirjoista raskain. Se on kertomus nuoresta tamilitytöstä, joka kasvaa keskellä yhä kiihtyviä väkivaltaisuuksia ja joka joutuu tasapainottelemaan oman oikeudentuntonsa, lojaalisuutensa, pelkojensa ja tulevaisuudenhaaveidensa keskinäisten ristiriitaisuuksien välillä. Tarina on harvinaisen toden tuntuinen, erittäin painava ja erittäin silmiä avaava.

Kävin Sri Lankalla jokin aika sitten, ja luin kaksi jälkimmäistä kirjaa siellä. Oli hienoa huomata, kuinka paljon romaanit voivat tarjota tukea jonkin maan historian ymmärtämiselle, vaikkakin näissä painottui ennen kaikkea tamilivähemmistön näkökulma. Oli kiinnostavaa lukea hieman eri kulmista samoista ajankohdista ja tapahtumista, ja tällainen teemalukeminen teki hyvää. Aion jatkaa srilankalaisen kirjallisuuden lukemista, koska ainakin kaikki nämä kirjat olivat todella hyviä.

82.

 Olen taas lukenut! Se on ollut kivaa. En ole kyllä kirjoittanut, yritän nyt muistella vähän taaksepäin.

Lukuputken ensimmäinen oli Ann Napolitanon Hello Beautiful. Tästäkin oli joku kehuva arvio jossain ja sain varauksen sopivasti kesälukemiseksi. 

Kirja oli taas jotenkin superamerikkalainen... Yliopistomaailmaa, koripalloa, sukutarinaa, opetuksia, paljon sivuja. Mutta nopea luettava ja ihan hyväkin. 

Vähän ankea arvio, mutta yritetään nyt avata. Kirja perustuu erittäin väljästi Pikku Naisiin ja siihen viitataankin muutamassa kohdassa. Se on kaikilla tavoilla hyväksyttävä ja oikein kirjoitettu. Teksti sujuu, henkilöhahmoilla on kiinnostavia piirteitä, kaikki ei ole pinnalta kaunista, elämässä tulee mutkia vastaan, ja rakkauteen ryppyjä. Mutta jollain tavalla kaikki tämä on silti erittäin konservatiivisesti kuvattu. Eletään kuitenkin turvallisessa maailmassa, jossa asiat ovat tuttuja. Heterorakkaus on se, jota kuvataan tarkimmin ja syvimmin, lesbot voivat olla kiinnostavia ja pohjimmiltaan hyviä ihmisiä, mutta sivuhahmoja. 

Ajankuvaus, miljööt ja henkilöt ovat kivoja ja toimivia. Mutta ei tästä mitään suurta muistijälkeä tule jäämään. Jos laiturinnokassa haluaa jotain ahmia, niin siihen erittäin sopiva.

81.

En juuri koskaan lue novelleja. Mutta nyt vahingossa luin ja tykkäsin. Olin varannut Maggie Shipsteadin You have a Friend in 10A:n kirjastosta ja unohtanut miksi. Aloin lukea kirjaa ja ahmin alkua innokkaana. Ja sitten tarina loppui! Pettymys oli melkoinen, koska halusin tietää lisää. Mutta seuraavat novellit olivat myös hyviä. 

Shipsteadin tekstejä yhdistää jokin syvä amerikkalaisuus isolla A:lla. Vaikka kaikki novellit eivät sijoitukaan Yhdysvaltoihin. Parhaimmillaan hän on kuitenkin kirjoittaessaan syvästä maaseudusta, preerioista ja karjapaimenista. Mutta erityinen lahja Shipsteadilla on henkilökuvauksissa. Hän kirjoittaa erilaisista ihmisistä, elämäntilanteista ja paikoista, ja pystyy tekemään sen uskottavasti. Hän ei välttele vaikeita ja itselleen vieraita aiheita. Kaiken keskiössä on ihmissuhteiden ja -luonteiden monimuotoisuus. Lisäksi Shipstead maalaa vaihtelevia miljöitä ja ajankuvauksia lyhyessä tekstissä elokuvamaisella tarkkuudella. Ja silti kaikki maistuu Yhdysvalloille jollakin oudolla tavalla. Ihan hyvällä tavalla. 

80.

Sarjassamme Hesarin hehkuttamaa: japanilainen dekkari, jota en olisi kyllä muuten koskaan löytänyt. Keigo Higashinon Uskollinen naapuri. Kirja kertoo naisesta, tämän tyttärestä, heidän naapurissaan asuvasta yksinäisestä ja nerokkaasta matematiikan opettajasta ja kahdesta poliisista sekä eräästä fysiikan professorista. 

Dekkari on erikoinen, se tuntuu tavallaan kuin lapsen kirjoittamalta, mutta juoni vie mukanaan. Tarinassa on jotakin herculepoirotmaista, mutta hauskalla japanilaisella kontekstilla. Kaikki on tavallaan eksoottista, vaikka hahmot ovat karikatyyreja. Juoni on rakennettu hauskasti niin, että lukija luulee ymmärtävänsä asioita paremmin kuin ehkä ymmärtääkään. Voisin suositella tätä tuttujen dekkarien ystävälle, joka kaipaa lukemistoonsa pientä maustetta, mutta ei halua tinkiä perinteisen salapoliisiromaanin tunnelmasta.

79.

Tartuin kevyimpään mahdolliseen kirjaan, joka oli David Nichollsin You are here. Se oli juuri niin ennustettava kuin saattoi odottaa, ja tuntui, että olin katsonut jonkun Bridget Jones -elokuvan. Ajoi asiansa.

Kirja kertoo kahdesta eronneesta, jolla molemmilla oli kannettavanaan menneisyyden taakka ja iso rinkka. He lähtevät yhteisten tuttaviensa yhyttämällä porukassa vaeltamaan halki Englannin ja tutustumaan ja rakastumaan. Asetelma on mahdollisimman tyypillisen englantilainen: nuivuutta, kyräilyä, piikikkäitä vitsejä ja vähittäistä lämpenemistä. Moni asia menee pieleen tavalla, joka tuo ihmisiä yhteen.

Oli mukava laittaa aivot narikkaan ja lukea, mutta jäljelle jäi lähinnä kädenlämmin fiilis.

78.

 Eleanor Cattonin Valontuoja oli huikea kirja. Ehkä kirjoitin siitä tänne, ehkä en... Kun huomasin, että Cattonilta on tullut uutuus, halusin heti lukea sen. 

Hyvin nopeasti selvisi, että Birnam Wood on aivan erilainen kuin Valontuoja. Ainoa yhdistävä tekijä tuntuu olevan Uusi Seelanti ja hieno henkilökuvaus. Ja vetävä juoni. 

Siinä missä Valontuojat sijoittuu 1800-luvulle, Birnam Wood on alleviivatusti tätä päivää drooneineen, some-hakuineen ja ympäristöteemoineen. 

En ollut lukenut kirjasta juuri mitään etukäteen, mikä oli erittäin hyvä asia. Tarina nimittäin aukeaa koko ajan yllättävämpään suuntaan, ja jos olisin hahmottanut kirjan genren ennen siihen tarttumista, olisin ehkä osannut varautua paremmin ja lukukokemus olisi voinut lässähtää.

Catton on mestarillinen kertoja. Nautin siitä, kuinka Catton tuo Uuden Seelannin erityispiirteitä osaksi tarinaa. Kansanluonnetta, perinteitä ja maisemia tiputellaan sirpaletietona rivien väliin. Tätä tarinaa ei voisi sijoittaa toisaalle.

Catton myös kuvaa ihmisiä tarkemmin kuin ihmiset yleensä osaavat kuvata edes lähimpiään. Hahmot ovat monipuolisia, yllättäviä ja kuitenkin omalla tavallaan ennustettavia. Juuri niin kuin oikeatkin ihmiset. Jostain syystä he jäävät kuitenkin vähän etäisiksi ja persoonattomiksi. En tiedä, johtuuko tämä tuntemus siitä, että luin kirjan englanniksi. Menetinkö syvimmän tunneyhteyden vai onko päähenkilöitä vaan liikaa?

Birnam Wood jää pyörimään mieleen pidemmäksi aikaa. Sen kyyninen maailmankuva ahdistaa ja tarkkanäköisyys sivaltaa ikävästi. Alun idealismista on pitkä matka lopun tuhoon.

77.

 Hyvinvointi. Wellness. 

Välillä ärsyttää kirjat, jotka yrittää olla ajan hermolla. Oikein sormi pulssilla ja saman tien terävää ja ironista raporttia. Luulin ensimmäisten kymmenien sivujen aikana, että Nathan Hillin Wellness on yksi näistä ärsyttävistä kirjoista. Onneksi ei ollut. Vaikka läheltä piti.

Wellness kertoo pitkään yhdessä olleesta keski-ikäisestä pariskunnasta, joka on... no keski-ikäistynyt ja keskiluokkaistunut oikein 2020-lukulaisesti. 1990-luvun grunge-estetiikka ja aitoudelta nyt näyttävä sekavuus ja päämäärättömyys on vaihtunut rustiikkisia sisustuselementtejä sisältäviin kotihaaveisiin, lapsilähtöisyyteen ja puolisojen väliseen etäisyyteen. Keski-iän kriisiä edustaa tällä kertaa urheiluauton sijasta älyranneke ja -vibraattori. Ikuisen nuoruuden tavoitteluun on hurahtanut koko kansa ja aitouden sijaan arvostetaan lähinnä sitä miltä asiat näyttävät.

No onnetontahan se on. Lääkkeitä on monenlaisia. Tutkittuun tietoon perustuvia, seksiseikkailuihin perustuvia ja avioeroon perustuvia. Nuoruudenkokemusten aiheuttamista varjoista ei pääse millään näistä eroon. Kaikki pakenevat omia varjojaan ja väistelevät totuutta. 

Hill on taitava kuvaamaan ihmisiä, aikaa ja paikkaa. Ja tavoittamaan jotakin, joka tuntuu ah niin amerikkalaiselta. Wellness tarjoaa peiliä omille kokemuksille ja nykypäivälle ja avaa taas uuden ikkunan pysyväisille asioille, kuten epävarmuudelle, peloille ja häilyvälle ikuisen onnen tavoittelulle. Ja sen se tekee hyvin ja kevyesti.